21. toukokuuta 2016

Matka suomidiskon maailmaan

Kesällä 2016 Finnhitsaaja-blogin teemana on suomidisko. Ennen diskoteemaisia albumiartikkeleita ja muita kirjoituksia on toki määriteltävä, mitä suomidiskon käsitteellä oikein tarkoitetaan.

PSO julkaisi vuonna 1978 diskoteemaisen kokoelmalevyn, jossa muun muassa
Maarit ja Irina Milan laulavat duettona suomenkielisiä versioita Baccaran hiteistä.
Vuonna 2002 Warner Music Finland julkaisi kokoelmalevyn Mikä fiilis, johon oli koottu 15 suomenkielistä versiota 1970- ja 80-lukujen diskoklassikoista. Maailmanlaajuisten ikivihreiden suomenkieliset versiot ovat paikoitellen herättäneet hilpeyttä kornien sanoitustensa vuoksi, joten kokoelman julkaisuun liittyi huomattava määrä camp-aspektia. Kokoelman esittelytekstissä Tero Alanko, Jani Järvinen ja Alex Nieminen ovat kirjoittaneet osuvasti diskomusiikin syntyvaiheista:
"Vaikka 1970-luvusta puhutaan usein punkin ja progressiivisen rockin aikakautena, oli vuosikymmenen merkittävin musiikillinen ilmiö disko. Syy diskomusiikin suosioon oli hyvin yksinkertainen: useimmat ihmiset eivät olleet kiinnostuneita punkin anarkiasta ja progen hankalista kappalerakenteista, mutta he pitivät tanssimisesta ja hauskanpidosta. Diskohuuma sai alkunsa 1970-luvun alun New Yorkista. Muutamassa vuodessa disko kasvoi soulin ja funkin suojista irronneesta, erityisesti gay-piirien suosimasta alakulttuurista koko maailman myyntilistat valloittaneeksi ilmiöksi ja sai ensimmäiset omat megatähtensä, kuten Donna Summer ja Barry White. Vähitellen kuuma diskomusiikki saapui myös Suomeen ja sai täällä aivan oman ilmenemismuotonsa."
Usein musiikkihistoriikeissa mainitaan, että yksi Suomen ensimmäisiä diskolevytyksiä olisi ollut vuonna 1974 levytetty Rolf Bergströmin & Pyhimysten Rokkibaby, joka on suomenkielinen versio sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa listaykköseksi yltäneestä George McCraen superhitistä Rock your baby. Näihin aikoihin disko alkoikin selvästi yleistyä Suomessa. Vuotta aikaisemmin Arto Sotavalta oli levyttänyt laulun Diskosiskosta ja vuonna 1974 ikuistettiin muun muassa Hannen Diskossa tavataan sekä Matti Juvan Discolintu, jossa laulettiin kuinka "lintu discon" on "vastakohta kiltin siskon". 1960-luvun nuorisoidoli Johnny julkaisi vuonna 1973 albumillisen menevää pop-musiikkia nimellä Kotidisco.

Suomalaisia on monissa yhteyksissä luonnehdittu rock-kansaksi tai mörökölli-hevareiden kansakunnaksi. 1970-luvun jälkipuoliskolla Suomessa villitsi kuitenkin todellinen diskobuumi. Kansainväliset muotivirtaukset, kuten John Travoltan tähdittämät elokuvat Saturday Night Fever ja Grease olivat kassamagneetteja myös Suomessa. Suomen virallisilla äänitemyyntilistoilla menestyivät erinomaisesti muun muassa ABBA, Boney M., Donna Summer, Smokie, Village People ja Gloria Gaynor. Baccara-ilmiö valloitti Suomen loppuvuodesta 1977 ja duon albumi oli neljä kuukautta Suomen listaykkönen. Baccara nautti pohjoismaissa ilmiömäistä suosiota, mutta Suomessa menestys oli vielä aivan omaa luokkaansa: Baccaran albumista tuli Suomen kaikkien aikojen ensimmäinen ulkomainen äänite, joka myi yli 100 000 äänitettä. 1970-luvun päättyessä Suomen kaksi myydyintä äänitettä olivat Baccaran albumi sekä Erkki Junkkarisen Ruusuja hopeamaljassa. Tähän eivät suomirokkarit tai muut vuosikymmenen hittinimet pystyneet. Onkin hieman hupaisaa, että suomalaisissa musiikkihistoriikeissa 1970-luvun viimeisiin vuosiin yhdistetään niin usein lähinnä punk- ja rockabilly-ilmiöt, vaikka disko jyräsi listoilla huomattavasti paremmin kuin Teddy & the Tigers tai Pelle Miljoona konsanaan. Disko todella villitsi Suomessa 1970-luvun viimeisinä vuosina, ja jopa Åke Blomqvist opetti Lauantaitansseissa Suomen kansalle, miten kahdeksasosa-tahtista diskoa tanssitaan oikeaoppisesti.


1970-luku oli Suomessa käännöshittien kulta-aikaa. Kun diskopoljentoinen musiikki alkoi menestyä maailmalla 1970-luvun puolivälin tienoilla, oli luonnollista että kansainvälisistä diskohiteistä alettiin vääntää suomenkielisiä versioita. Pidemmän linjan konkarit Pepe Willberg, Fredi ja Kirka (ja sisarensa Anna) saivat levytettäväkseen Saturday Night Feverin ja Greasen hittibiisejä suomeksi. Aikansa diskohittien suomenkielisiä versioita levyttivät muun muassa Eini, Vicky Rosti, Päivi Kautto-Niemi, Mona Carita, Juhamatti, Taiska ja Satu Pentikäinen vain muutamia mainitakseni.

1970-luvun edetessä diskomusiikista tuli niin selvästi populaarimusiikin valtavirtaa, että suomalaiset iskelmäsäveltäjät alkoivat ottaa entistä enemmän vaikutteita diskosta. Etenkin uuden sukupolven säveltäjät – 1970-luvulla sävellysuransa aloittaneet – kuten Veikko Samuli, Jori Sivonen, Kassu Halonen, Esa Nieminen ja Raul Reiman sävelsivät diskovaikutteisia kappaleita. Esimerkiksi sellaiset vuosina 1978–79 ikuistetut levytykset, kuten Einin Vielä jossain kohdataan (säv. Halonen), Taiskan Sataa vain (säv. Sivonen) tai Päivin Pakoon (säv. Nieminen) edustavat tyylipuhdasta suomalaisin voimin sävellettyä diskomusiikkia.

Disko alkoi olla jo niin dominoiva ilmiö, että miltei jokaisen kaupallista musiikkia levyttävän artistin tuotantoon tuli vähintään jonkinlaisia vaikutteita diskomusiikista. Esimerkiksi Veikko Samulin sävellykset Dannylle ja Armille eivät olleet kaikki välttämättä puhdasoppisia diskobiisejä, mutta laulujen sovituksissa oli kuultavissa elementtejä, jotka olivat ominaisia juuri diskomusiikille. Esimerkiksi "diskoviuluja" käytettiin erittäin viljalti 1970-luvun viimeisten vuosien iskelmälevytyksissä. Katri Helena levytti vuonna 1979 Fredin sävellyksen Kevät, joka on periaatteessa sävellyksenä täysin iskelmällinen, mutta se sovitettiin ajan hengen mukaiseen asuun diskoviuluineen. Monien jo 1960-luvulla aloittaneiden konkareiden – kuten esimerkiksi Tapani Kansan, Frederikin, Marionin ja Lea Lavenin – albumeilla alkoi kuulua entistä enemmän vivahteita diskosoundeista.

Käsitteellä "suomidisko" ei tässä yhteydessä suinkaan tarkoiteta kaikkea mahdollista Suomessa levytettyä diskomusiikkia. Suomidiskolla viitataan lähinnä sellaiseen musiikkiin, mikä nykyään luokiteltaisiin genrenä iskelmäksi. Vuosikymmenen vaihtuessa Suomessa levytettiin myös katu-uskottavampaa englanninkielistä tanssimusiikkia. Diskojen suosikkilevyjä olivat muun muassa Riki Sorsan Can't stand dancing ja Kisun Stop the music. Nuoren Kaija Koon yhtye Steel City toi oman panoksensa Suomen discofunk-piireihin, ja jopa Kojon So mean -albumi kuului niin ikään diskojen soittolistalle. Tällainen disko- ja tanssimusiikki rajataan kokonaan iskelmällisen "suomidiskon" määritelmän ulkopuolelle.

Suomidiskon voisi jakaa luontevasti kahteen vaiheeseen: 1970-luvun diskomusiikkiin ja 1980-luvun konevetoiseen musiikkiin. 70-luvun jälkipuoliskolla levytyksiä säestivät suuret kokoonpanot. Iskelmälevytyksissä käytettiin jousisoittimia ja sovittajilta vaadittiin taitoa sovittaa sävellys isohkolle orkesterille. 1980-luvun alkaessa syntetisaattorit yleistyvät musiikkiteollisuudessa, ja pian jo suomalaisia iskelmiäkin alettiin säestää koneilla. Erityisesti Jori Sivosta pidetään suomalaisen koneiskelmän pioneerina ja hänen legendaarista sävellystään Avaa hakas (1982) ensimmäisenä suomalaisen koneiskelmän varsinaisena klassikkona. Suomidiskon molemmat variaatiot ovat kuultavissa osuvasti esimerkiksi Paula Koivuniemen 80-luvun albumeilla. Paulan menestysalbumilla Vie minut pois vuodelta 1980 diskopoljentoisten laulujen säestyksestä vastaavat vielä suuret kokoonpanot (12 hengen jousisetti ja viiden hengen puhallinsetti), mutta vuosien 1983 ja 1984 albumeilla Lähdetään ja Rakkaustarina soivat jo huomattavasti kapeamman soundimaailman syntetisaattorisovitukset. 80-luvun puolivälin tienoilla etenkin Veikko Samulin ja Jori Sivosen säveltämissä iskelmissä sekä heidän tuottamillaan albumeilla käytettiin aktiivisesti aikakaudelle ominaisia konesoundeja.

Syntsa- ja konediskon aikakaudella jatkettiin edelleen maailmanhittien kääntämistä suomeksi. Niin Kim Wilden, Irene Caran, Donna Summerin, Whamin kuin Laura Braniganin menestyksistä levytettiin suomenkieliset versiot. Jopa Madonnaa ja Modern Talkingia ehdittiin versioida suomeksi ennen kuin suomidiskon levyttäminen hiipui. Konediskon aikakausi synnytti Suomeen uusia diskotähtiä, joista ylivoimaisesti suosituin oli Meiju Suvas. Kaikkein valveutuneimmat iskelmädiggarit muistavat kuitenkin varmasti myös sellaisia tähdenlentoja, kuten Anja Niskanen, Leena Vanamo, Nisa Soraya, Eila Torvela, Tarja Jykylä, Minna Ikonen, Jaana Wilenius tai Marja Koski.

Disko dominoi 1980-luvun alkupuoliskolla iskelmäteollisuutta voimakkaasti. Diskoiskelmä rantautui jopa osaksi tanssilavakulttuuria, minkä seurauksena Peter von Bagh ja Ilpo Hakasalo kirjoittivat Iskelmän kultaiseen kirjaan (1986) hieman hapokkaasti: "Kun henkinen ylivalta on diskossa ja diskomentaliteetissa, vahvin on se joka 'vanhoissakin' olosuhteissa rekonstruoi diskokimmellyksen 'muilla keinoin'."

Suomidisko on käsitteenä samalla tavalla harhaanjohtava kuin Finnhits. Vaikka käsitteen nimessä viitataan suomalaisuuteen, merkittävä osa suomidiskoksi luonnehdittavista kappaleista on alun perin käännöskappaleita kansainvälisiltä hittilistoilta. Musiikin kategorisoiminen eri genreihin on aina toki yhtä typerää, mutta suomidiskon kohdalla kategorisoiminen sisältää jo melko suuriakin ristiriitoja. Einin Olen neitsyt ja Tyydytys, Meiju Suvaksen Kova duuni on rahaa tai Seija Simolan Ota kii, pidä mua luokiteltaisiin vaivattomasti iskelmämusiikiksi, mutta juuri kukaan tuskin mieltäisi näiden alkuperäisiä versioita – eli Madonnan Like a virginia, Laura Braniganin Satisfactionia, Donna Summerin She works hard for the moneya tai Modern Talkingin You're my heart, you're my soulia – missään nimessä minkäänlaiseksi iskelmäksi.

Diskomusiikin aikakaudella jotkut artistit joutuivat levytystuotannossaan hieman oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Eräänä esimerkkinä voisi mainita Fredin vuonna 1978 julkaistun albumin Tänään, joka tunnetaan nykyään Fredin diskoälppärinä. Fredi, joka oli 70-luvun alussa levyttänyt isojen orkesterien säestämiä suuriskelmiä (kuten Puhu hiljaa rakkaudesta tai Rakkauden sinfonia), ajautui tämän albumin myötä aivan toisenlaiseen maailmaan elektronisen diskomusiikin pariin. Albumin sisältöä luonnehtii kenties osuvimmin Space-yhtyeen klassikon Magic Fly suomenkielisen version nimi Se outoa on. Koneiskelmän aikakaudella Marion levytti kaksi albumia (Elän kauttasi, 1983 ja Nainen, 1984), joiden uudistunut tyyli ei sopinut 1970-luvun supertähdelle parhaalla mahdollisella tavalla. Vuonna 2005 julkaistussa Marionin 4 CD:n boksissa Juha Nikulainen ja Jaripekka Koikkalainen kuittasivat näiden albumien tyylin diplomaattisesti: "ehkä tämän mukana alkanut uudistunut tyyli syntetisaattorisoundeineen oli hieman liian suuri muutos Marionin laulujen ystäville". Esimerkiksi vuonna 1984 levytetyt Aijai ja Okei eivät sisällä varsinaisesti minkäänlaista melodiaa vaan kulkevat lähinnä pelkän kompin varassa. Myös monet muut sielukkaamman musiikin ystävät kirosivat, kun joutuivat 1980-luvulla levyttämään omasta mielestään halpahintaisia koneilla säestettyjä renkutuksia. Lea Laven totesi vuonna 1999 televisiodokumentissa, kuinka 80-luku sisälsi niin paljon "roskaa, jolla ei ollut mitään tekemistä musiikin kanssa".

1980-luvun puolivälissä koneiskelmä oli jo niin yleistynyt, että suomalainen iskelmätuotanto alkoi muuttua melkoiseksi tehtailuksi. Kotimaista iskelmää alkoi vaivata ylituotanto. Levytyksiä syntyi kuin liukuhihnalta, soundimaailma muuttui halpahintaisemmaksi ja kappaleet alkoivat olla entistä persoonattomampia. Jori Sivonen on kuvaillut aikakauden iskelmäteollisuuden ongelmaa teoksessa Suomi soi 1 – Tanssilavoilta tangomarkkinoille: "Siinä kävi niin, että kaikki levyt rupesivat kuulostamaan aika samanlaisilta riippumatta, oliko kyse Matista ja Teposta, Beritistä tai Kakesta. Kaikissa studioissa oli samat rakkineet, joilla yritettiin saada mordenimpaa ilmettä."

Suomidiskon aikakausi loppui kuin seinään vuosina 1985–86. Suomessa alkoi iskelmämusiikin kriisi ja iskelmälevyjen myynti romahti. Television musiikkikanavat olivat rantautuneet Suomeen ja ne dominoivat hittilistoja kotimaisin voimin tuotetun musiikin sijaan. Vielä vuonna 1986 diskotyyliä yritettiin jalostaa: Kake Randelinin Kaken rallit -albumilla oli kuultavissa Modern Talking -sävyjä ja Dannyn Ninja-albumilla oli havaittavissa jopa Bad Boys Blue -henkeä. Tällainen dieterbohlen-henkinen eurodiskovaikutteinen "iskelmä" ei kuitenkaan enää onnistunut vetoamaan Suomen kansaan, ja nämäkään albumit eivät myyneet mairittelevasti. Suomidiskon aikakausi alkoi olla väistämättä ohi. Konkreettisen esimerkin diskoaikakauden päättymisestä tarjoaa Eini, joka oli vuosina 1978–1985 suomidiskon kärkinimiä. Eini vaihtoi tyylinsä kokonaan ja lähti tanssittamaan suomalaisia tanssilavoille. Kuin alleviivatakseen uutta artistiprofiiliaan, hän levytti vuonna 1989 albumin Lauantai-illan tyttö, joka sisältää versioita 1950- ja 60-lukujen tanssi-iskelmistä.

2000-luvun alkaessa alkoi 80-luvun nostalgiabuumi, minkä seurauksena myös suomidiskon klassikot alkoivat nousta arvoon arvaamattomaan. Einin tanssikeikoille alkoi ilmaantua uuden sukupolven edustajia, jotka kyselivät 80-luvun diskohittien perään. Mona Caritan LP-levyistä tuli divareiden kysyttyjä aarteita. Vuosina 2002 ja 2003 Warner Music Finland julkaisi camp-hengessä Mikä fiilis -kokoelmia, jotka sisälsivät kutkuttavimpia suomenkielisiä versioita 70- ja 80-lukujen diskoklassikoista. Varsinkin kokoelmasarjan ensimmäinen osa sai huomattavasti huomiota joukkoviestimissä. Vielä suuremman kulttuuriteon teki vuonna 2015 Rocket Records julkaistaessaan tuplakokoelman Riman alta ja ohi maalinsuomi-iskelmän hurjimmat harhalaakit. Näin uudet sukupolvet pääsivät kuulemaan sellaisia aikansa levytyksiä, kuten Stiinan Automaattirakas (Automatic lover), Emilian Satan in love ja Tuijamarian Pac-Man-kuume (Pac-Man fever). Diskomusiikin aikakaudella todella yritettiin kaikenlaista ja miltei kaikki aikansa hitit pyrittiin vielä 80-luvun alussa levyttämään suomeksi. Kaikki yritykset eivät onnistuneet siinä mitä alun perin tavoiteltiin, mutta ainakin osa levytyksistä on noussut vuosikymmenien saatossa niin camp- kuin kulttiklassikoiksi.

3 kommenttia:

  1. Kiitos tästä avaavasta jutusta, josta hahmottui hyvin suomidiskon kehityskaari. Diskokuume on kyllä ehdoton lempiaikakauteni suomalaisessa musiikissa vanhemman tangobuumin ohella. Näitä ralleja kun kuuntelee, ajatukset menevät heti kuoppaisille mökkiteille, joita pitkin köröteltiin auton kasettisoitinta huudattaen. :D

    VastaaPoista
  2. Mun mielestä Suomen disconusiikin kohdalla voi puhua ns junttidiscosta :D Ihan kivoja kipaleita mutta ei oikeastaan hirveästi pohjaudu alkuperäiseen discokonseptiin. Sama homma Suomiräpissä

    VastaaPoista
  3. Munkaltaisille retroilijoille camp-iskelmät tuovat tiettyä säpinää mun unettomiin öihin :'D

    VastaaPoista