9. huhtikuuta 2016

Kuukauden levyartikkeli: Kojo – So mean (Finnlevy, 1979)

Monet suomalaiset tietävät Kojon lähinnä surullisenkuuluisasta euroviisuedustuksestaan. Sen vuoksi monelle nuoremman sukupolven edustajalle tutustuminen Kojon debyyttialbumiin tuottaa vähintäänkin suuren positiivisen hämmästyksen. Onko Suomessa tosiaan osattu jo vuonna 1979 tehdä näin kansainvälisen tason musiikkia? Mikä meininki! Mikä svengi! Mikä groove! Ja ennen kaikkea – kuinka mahtava ääni solistilla voikaan olla!

Alkuvuodesta 1979 suomalaisen rockin merkittävät nimet kokoontuivat saman projektin ääreen. Muun muassa Jim Pembroke, Kassu Halonen, Pave Maijanen, Jukka Orma, Zape Leppänen, Pedro Hietanen, Antero Jakoila ja Janne Louhivuori olivat valmistamassa esikoisalbumia raspikurkkuiselle kaverille, jonka uniikki ääni oli herättänyt huomiota Suomen rock-piireissä jo pidemmän aikaa. Kun näin nimekäs kööri oli saatu kasaan, kaikki ennusmerkit viittasivat siihen, että jotain suurta ja merkittävää olisi syntymässä.

Stadin kundi Timo Kojo hurahti nuorena souliin ja funkiin. Kojolla oli ollut jo kouluajoista lähtien lukuisia bändivirityksiä, kuten Jam, Hukkaviiva ja Orient Express. Parikymppisenä hän liittyi Rauli Badding Somerjokea säestäneeseen Money-bändiin, jossa Kojo toimi kitaristina ja toisena solistina. Money säesti Somerjokea juuri hänen suosionsa hurjimpina vuosina. Kojo on muistellut villiä backstage-elämää:
"Eikä se [Badding] todellakaan koskaan mitään pahaa tehny niille gimmoille, ei se halunnu. Se itki tyttöjen olkapäätä vasten ja gimmathan koki helvetin äidillisiä tunteita. Välillä kerto niille menninkäisjuttuja." (Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 255)
1970-luvun alkupuoliskolla Kojo ehti esiintyä myös duona Dave Lindholmin kanssa. Baddingin suursuosion laannuttua 1970-luvun puolivälissä Money hajosi. Moneyn pohjalle syntyi uusi yhtye Madame George, joka alkoi soittaa funk- ja soulmusiikkia, mikä oli tuohon aikaan vielä sangen harvinaista täällä Pohjolan perukoilla. Madame Georgen jäseniä olivat Kojon lisäksi Jukka Orma (kitarat), Janne Brunberg (basso) ja Matti Kankkunen (rummut). Kankkusen korvasi vuonna 1977 Bill Carson. Madame George levytti esikoissinglensä Feelins / I'm a man Love Recordsille vuonna 1976. Yhtyeen alkutaival ei ollut helppo, sillä esiintymisiä oli vähänlaisesti, eikä funkia ja soulia oikein ymmärretty pääkaupunkiseudun klubien ulkopuolella.
"Oli siel semmosii tilanteita että tanssisalit tyhjeni. Tätä ennen oli ollu nää Baddingin viritykset, kakstuhatta ihmistä huutamassa ja poliisit kantaa niitä pyörtyneitä pois. Sit meidän hieno bändi... siel on kuus diggarii, jossain nurkassa värjöttelee." (Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 242)
Vaikka alku olikin haastava, yhtye pääsi vuonna 1977 levyttämään kokonaisen albumin. Love Records julkaisi Madame Georgen pitkäsoiton nimeltään What's happening?. Albumi herätti Suomen edistyksellisissä muusikkopiireissä kiinnostusta. Kriitikot kehuivat albumia ja suhtautuivat yhtyeeseen muutenkin suopeasti: vihdoinkin Suomessa oli kunnollinen bändi, joka soitti kansainvälisen tason funkia. Madame George sai maininnan jopa Mitä, missä, milloin -kirjan kevyen musiikin katsaukseen. Kunnianhimoisella albumilla kuullaan varsinaisen bändin soiton lisäksi aivan huikeaa puhallintyöskentelyä – josta vastaavat Suomen tuon ajan eturivin tuuttaajat Eero Koivistoinen, Markku Johansson ja Simo Salminen – ja solisti Kojon lisäksi taustalaulajan virkaa hoitavat Maarit sekä Babitzinin sisarukset Muska ja Anna pistävät parastaan. Kriitikoiden ylistyksistä huolimatta suuri yleisö ei varsinaisesti missään vaiheessa löytänyt yhtyettä, eikä albumi osoittautunut kovinkaan merkittäväksi kaupalliseksi menestykseksi. Madame George hajosi jo seuraavan vuoden aikana.

Vuonna 1978 Kojo oli solistina Albert Järvisen singlellä Buzz the jerk / Mama, keep your big mouth shut. Varsinkin jälkimmäistä – Honey Aaltosen määritelmän mukaan "säröisen tremolokitaran ruudittamaa" – levytystä on pidetty yhtenä Järvisen uran kohokohtana ja eräänä suomirockin merkittävimmistä kulttiklassikoista. Kojon ainutlaatuisen persoonallinen ääni herätti huomiota, kiinnostusta ja hämmästystä. Kuten Maj-Lis Doktár on luonnehtinut:
"Suomalainen pellavapää lauloi mustaa musiikkia niin vakuuttavan aidosti ja sellaisella hurjuudella ja palolla, ettei moista oltu ennen näillä leveysasteilla kuultu."
Jo Kirka oli kymmenen vuotta aikaisemmin hämmästyttänyt Suomen musiikkipiirejä laulamalla rajusti kuin Little Richard. Kojon raspiääni oli kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Etenkin Mama, keep your big mouth shut -levytyksessä Kojon äänenkäyttö ja sen korkeat, hurjat "rääkäisyt" olivat jotain aivan uutta ja ainutlaatuista suomalaisessa äänityksessä.

Samana vuonna Kojo levytti Love Recordsille kaksi soolosingleä: It's my life / Hard luck story sekä I'll go crazy / Hot red white'n'blue. Levytysten genreksi on luonnehdittu Love Records -historiikissa "jämerä boogierock, jossa kuuluu laulajansa mieltymys souliin" (Rantanen 2005, 173). Näillä kahdella singlellä alkoi Kojon yhteistyö Jim Pembroken kanssa, mikä osoittautui käänteentekeväksi hänen soolouransa lähtölaukauksen kannalta. Nämä Kojon neljä ensimmäistä soololevytystä on julkaistu CD-formaatissa vuonna 1999 Madame Georgen albumin CD-painoksen bonusraitoina.

Alkuvuodesta 1979 alettiin suunnitella Kojon sooloalbumia. Albumi oli alun perin tarkoitus julkaista Love Recordsille, mutta levy-yhtiön taloudelliset vaikeudet olivat edenneet jo liian pitkälle, minkä vuoksi albumin julkaisi lopulta Finnlevy. Finnlevy edusti monella tavalla Love Recordsin vastakohtaa. Siinä missä Love Records oli epäkaupallinen, omaehtoinen ja kunnianhimoinen, Finnlevy oli ollut koko 1970-luvun ajan Suomen ylivoimaisesti suurin levy-yhtiö ja markkinajohtaja, joka julkaisi hyvin pitkälti ainoastaan kaupallista musiikkia. Love Recordsin menestys sai kuitenkin perinteiset levy-yhtiöt muuttamaan asenteitaan. Jo 1970-luvun puolivälissä Scandia perusti oman HI-HAT-merkkinsä, joka keskittyi julkaisemaan undergroundia ja nuorisolle suunnattua musiikkia. HI-HATin ensimmäisiä kiinnityksiä olivat muun muassa Seppo Närhi ja Kalevala. Juice Leskinen ja Mikko Alatalo siirtyivät Love Recordsin talousvaikeuksien vuoksi juuri HI-HATille 70-luvun viimeisinä vuosina. Finnlevylle taas perustettiin vuonna 1978 levymerkki DigIt, jonka alkuvaiheista Pekka Nissilä on kirjoittanut seuraavasti:
"Finnlevylle vuonna 1978 perustettu levymerkki DigIt liittyy osaltaan siihen aikakauden tilanteeseen, missä erittäin vankan kotimaisen musiikin tuotannon luonut Love Records -yhtiö oli ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin, minkä myötä yhtäältä oli oletettavissa tietynlainen tyhjiö Loven tuotannon mahdollisesti loppuessa, ja toisaalta sen artistirosteri olisi etsimässä itselleen uutta julkaisijayhtiötä."
DigIt-levymerkin ensimmäinen suurmenestys oli Maaritin erittäin tasokas albumi Siivet saan (1978), joka ylsi kultalevylukemiin. Lisää menestystä levymerkki saavutti seuraavan vuoden puolella, kun julkaistiin Kojon debyyttisooloalbumi So mean – tuotenumeroltaan DIGLP 05.

So mean -albumia äänitettiin keväällä 1979 Loven studioilla. Albumi sisältää yhdeksän englanninkielistä laulua, jotka ovat pääosin Kojon ja Jim Pembroken yhdessä kynäilemiä. Yhden laulun – Mrs. Universum – tekijöiksi on merkitty Jukka Orma ja Kojo. Albumin tuotannosta vastasi itse Peter von Bagh, mutta varsinaisena tuottajana hääräsi Kassu Halonen, joka sovitti albumin biisit yhdessä Kojon kanssa. Halonen oli noussut suomalaisen musiikkipiirin eliittiin 1970-luvun puolivälissä Kirkan taustayhtyeen myötä. Halonen teki ensimmäiset sovituksensa vuonna 1974 Kirkan soul-vaikutteiselle albumille Tiukka linja. 70-luvun jälkipuoliskolla hänen nimensä alkoi yleistyä suomalaisissa iskelmälevyissä niin sovittajana, tuottajana kuin säveltäjänäkin. Kassu Halonen työskenteli enimmäkseen pop-iskelmien parissa, sillä hän sovitti muun muassa Vicky Rostin, Taiskan, Fredin ja Einin kaltaisten laulajien levytyksiä, vaikka hänen juurensa olivat tiukasti rockissa. Vuonna 1978 Kassu Halonen tuotti Mikko Alatalon ensimmäisen "siirtomaa-Suomen" lauluja sisältäneen albumin Yhdentoista virran maa. Laulelmapainotteinen kantaaottava rockalbumi tarjosi vaihtelua perinteiselle iskelmälinjalle. Kojon So mean -albumin myötä Kassu Halonen pääsi kuitenkin jälleen työskentelemään kunnon rockin parissa.

So mean -albumin kansitaiteessa poseerasi koko albumin valmistamiseen
osallistunut poppoo.
Kojon So mean -albumin muusikkopoppoo on vähintäänkin vakuuttava. Säestäjinä toimivat Kojon bändikaverit, joista Janne Brunberg ja Jukka Orma olivat olleet mukana jo Madame Georgessa. Kojon yhtyeessä soittivat myös Beaver Aitto-oja (rummut) ja Heikki Hiekkala (koskettimet). Lisäksi albumilla musisoivat muun muassa Pedro Hietanen, jonka pimputukset tuovat albumin raidoille sopivaa letkeyttä, Consta, Antero Jakoila, Pave Maijanen ja Zape Leppänen. Albumin muutamilla raidoilla on satsattu vahvasti puhaltimiin, joita soittivat muun muassa Tom Bildo, Pentti Lahti, Simo Salminen ja Mircea Stan. Lisäksi albumin yksittäisillä raidoilla vieraili muita suomalaisia tuon ajan eturivin studiomuusikoita.

So mean -albumia on luonnehdittu suomalaisen rock-musiikin klassikoksi. Albumi voidaan genrensä puolesta luonnehtia rockiksi, mutta siinä kuullaan myös muun muassa soulia, funkia ja reggaeta. Muutamat raidat ovat sen verran lempeitä, että ne voitaisiin jo melkein ennemmin luonnehtia popiksi, mutta Kojon raaka ääni tuo jokaiseen lauluun ripauksen eläimellisyyttä. Toisaalta albumi nousi ilmestyessään myös diskojen suosikkilevyksi, ja Kojon lauluja soitettiin 70- ja 80-luvun vaihteessa diskoissakin. So mean -albumin vastaanotto oli vähintäänkin mahtava. Suomalaiset kriitikot olivat äimän käkenä, kun suomalaisin voimin oli kyetty valmistamaan älppäri, joka olisi kestänyt mennen tullen kansainvälisen vertailun ja svengasi aivan uudenlaisella tavalla. Nyt myös suuri yleisö löysi Kojon ja hämmästeli, että missä näin lahjakas kaveri oli ollut kaikki nämä vuodet. So mean -albumin kansainvälinen ote ja ennen kaikkea Kojon englannin kielen ääntäminen herättivät huomiota ja ihastusta Suomen rock-piireissä.

Kojon esittämä musiikki oli monipuolisempaa ja innovatiivisempaa kuin esimerkiksi Hurriganesilla, joka oli keskittynyt esittämään pääosin yksinkertaista rock'n'rollia – vaikka toki esimerkiksi albumeilla Tsugu way (1977) ja Hanger (1978) kuultiin hieman perinteisestä poikkeavaa ganesia. Siinä missä 70-luvulla Hurriganesin levytysten musisoinnista vastasi hyvin pitkälti vain itse bändi, Kojolla oli taustallaan laajempi muusikkokööri, joten soitinnus oli runsaampaa kuin Hurriganesilla. So mean -albumin musisointia kehuttiinkin arvioissa raikkaaksi ja innostuneeksi. Toki Suomessa oli 1970-luvulla lahjakkaita progressiivisen rockin yhtyeitä, kuten Tasavallan presidentti ja Wigwam, jotka saivat suitsutusta myös ulkomailta. Siinä mielessä Kojo ei ollut suinkaan ensimmäinen suomalainen rock-esiintyjä, joka sai kehuja kansainvälisyydestään. Mutta vaikka progebändien musiikki saavuttikin runsaasti arvostusta, ja albumit nousivat listoille, niiden esittämä musiikki oli kuitenkin aivan liian vaikeatajuista (Wigwamilla etenkin ennen Nuclear Nightclubia) suurelle yleisölle. Kojon biisit olivat tarpeeksi simppeleitä ja selkeärakenteisia suurelle yleisölle, joten albumista muodostui kaupallinen menestys. So mean -albumin materiaalia voisi siis luonnehtia hieman monimuotoisemmaksi kuin Hurriganesin musiikkia mutta kuitenkin huomattavasti populaarimmaksi ja yksinkertaisemmaksi kuin progea.

Teoksessa Jee Jee Jee – Suomalaisen rockin historia on analysoitu osuvasti So mean -albumia:
"Kojo, soul-laulaja Herra tietää kenen armosta, on saanut soololevyn, jonka hänen nielurisansa totisesti ansaitsevat. Kojohan on jo hyvän aikansa mitellyt sekalaisissa stadilaisissa kokoonpanoissa, uran erikoisuutena toimiminen Baddingin komppikitaristina. Tälläkin levyllä soittaa miehistöä Kojon taannoisesta säestysbändistä Madame George, ja nyt viimeistään käy ilmi näiden porukoiden kehittäneen itselleen huomattavan ammattitaidon muusikkoina kaiken muun elämäntaidon ohella. Tällä levyllä soololaulaja on saanut studioon juuri hänen genreään edustavan soittajakunnan. - - Kojon raspikurkkuääni kiipeää hämmästyttävän korkealle – lähes hevikimittäjien lukemiin – menettämättä uljauttaan. Melko lyhyeenkin soul-ulinaan hän saa mahtumaan James Brown tai Bob Marley -tyyppisen, kahlehditun ihmisen vangitsevan vibraton. Rytmisesti hän liikkuu suvereenina suhteessa poljetoon ilman tyylirikkoja." (Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 294)
Albumilta saatiin ensimmäinen maistiainen, kun julkaistiin single Good foot / So mean. Nämä laulut olivatkin albumin kaksi ensimmäistä raitaa. Nimikkobiisi So mean on mitä mainioin aloitusraita ja se kappale, joka albumilta parhaiten muistetaan. So meanin sovituksessa miltei pääosassa on Pekka Pöyryn soittama saksofoni. Saksofoni dominoi jo kappaleen introssa, ennen kuin alkaa kitaranräminä ja Kojo avaa suunsa. Myös laulun välisoolossa pääosassa ovat puhaltimet. Onnistunut sovitus onnistuu säilyttämään rock-uskottavuutensa, mutta mukaansatempaavien puhaltimien vuoksi biisiä on voinut jamitella myös diskoissa.

Kakkosraita Good foot tuo muistumia Madame Georgen ajoista, sillä kyseessä on tyylipuhdas funk-biisi, jossa on aivan huikea svengi ja groove! Vaikka raita kestää melkein viisi minuuttia ja siinä lähinnä toistetaan yhtä ja samaa rakennetta, niin meininki on niin mukaansatempaavaa, ettei kuuntelukokemukseen ehdi kyllästyä. Sovitus – joka on itse asiassa Jim Pembroken käsialaa, vaikka kaikki muut albumin laulut ovat Kassu Halosen ja Kojon sovittamia – on laadukas ja kansainvälisen kuuloinen, ja siinä huomion ansaitsee ennen kaikkea näppärä puhaltimilla leikittely. Koko raidan kruunaa lopussa vielä Kojon unohtumaton naurahdus. Liekö Good foot muuten ensimmäinen Suomessa levytetty musiikkikappale, jonka sanoituksessa mainitaan sana "ass"? No, kuten laulun nimestäkin voi jo päätellä, Good foot lienee saanut inspiraationsa James Brownin megahitistä Get on the good foot. Varsinkin laulujen poljennossa ja tunnelmassa on paljon yhtäläisyyksiä.

Kolmas raita Jodie on osoittaa, että Jim Pembrokella on ollut kiinnostusta reggaeta kohtaan jo ennen Reggae OK'ta. 1970-luvun aikana reggae oli rantautunut Eurooppaan, mutta Suomessa reggae-levytyksiä oli tehty hyvin vähänlaisesti. Kirka oli vuonna 1974 levyttänyt Bob Marley -käännöksen Taas nousen junaan. Vuonna 1976 Virroilta kotoisin ollut yhtye Donna levytti Love Recordsille yhden singlen, jonka A-puoli Muinainen kaunotar oli reggae- ja ska-vaikutteinen. Nykyään musiikkihistoriikeissa levytystä pidetäänkin ensimmäisenä suomalaisena reggae-levytyksenä. Reggae oli vielä So meanin ilmestymisen aikaan Suomessa täysin lapsenkengissään, joten albumin reggae-biisejä voidaan pitää suomireggaen esiasteena. Siinäkin mielessä So mean on toiminut uuden musiikkityylin airueena. Jodie-kappaleen säestyksessä pääosassa ovat urut, lyömäsoittimet ja kitarasoolo. Ja lopussa kuullaan jälleen Kojon vastustamaton naurahdus.

Neljäs raita on nimeltään Woodoo, jossa onkin nimensä mukaisesti sangen hypnoottinen tunnelma. Woodoo on muuten melko letkeän albumin selvästi raskain kappale. Liki kuusiminuuttisessa biisissä kuullaan aivan huikean järeää kitarointia. Varsinaisen bändin lisäksi Woodolla kitaraosuuksista vastaa Janne Louhivuori, joka soittaa sekä slide- että komppikitaraa.

So mean -albumin B-puolen aloittaa kaksi letkeää albumiraitaa Yellow moon ja Mrs. Universum. Albumin kovaa tasoa kuvastaa, että myös sen "vain albumiraidoiksi" tarkoitetut kappaleet ovat onnistuneita tuotoksia. Albumi pysyy timanttisena kokonaisuutena aina ensi tahdista viimeiseen, eikä tunnelma lässähdä missään vaiheessa. Yellow moonissa letkeyttä tuo fanfaareilla ryyditetty marssimainen rytmi ja Pedro Hietasen pimputtelema välisoolo. Kojon loppurevittely on yksi albumin vokaalisia kohokotia. Mrs. Universumissa Jukka Orma soittaa yhden albumin ytimekkäimmistä kitarasooloista.

Albumilta julkaistiin toinen singlelohkaisu, joka sisälsi kappaleet Green dollar ja Veronica Hillside. Green dollar on albumin toinen reggaepoljentoinen levytys, jonka säestyksen pääosassa ovat jälleen soul-urut ja hillitty kitarasoolo. Green dollar on sisällytetty Kojon kokoelmalevyille ja sitä pidetäänkin yleisesti yhtenä albumin onnistuneimmista raidoista. Kertosäkeistö on sen verran yksinkertainen, että siinä on helppo laulaa mukana jo ensikuulemalta.

Toiseksi viimeisenä lauluna kuullaan jälleen letkeä albumiraita Mailbox, joka on kolmeminuuttinen ytimekäs rokki. Jälleen kerran esille nousee Jukka Orman tiukka kitarasoolo, joka nostaa kokonaisuuden uusiin sfääreihin.

Vihoviimeisenä lauluna kuullaan koko albumin upea loppukliimaksi. Päätösraita Veronica Hillside on yksi suomirockin upeimpia mestariteoksia. Albumin ainoa balladi erottuu kokonaisuudesta huomattavasti, mutta se toimii dramaturgisesti onnistuneesti viimeisenä hitaana. Veronica Hillsiden omaleimaisessa ja tunnelmallisessa sovituksessa kuullaan Antero Jakoilan soittamaa mandoliinia, Pedro Hietasen haitaria ja mukana on myös lapsikuoro. Mandoliini, haitari ja lapsikuoro yhdistettynä Kojon rajuun raspiääneen luovat mielenkiintoisen kontrastin, mikä onkin koko levytyksen suola. Sävellys kuulostaa yksinkertaiselta, mutta se sisältää upeita nyansseja ja yksityiskohtia. Veronica Hillside on malliesimerkki taiteesta, jossa yksinkertaisen kuuloisista aineksista saadaan kasaan värisyttävä ja tunteita herättävä kokonaisuus. Veronica Hillside on sävellys, jolla olisi voinut tahkoa rahaa, jos laulu olisi vain saatu myytyä ulkomaille.

Kuten edellä tuli jo todettua, So mean saavutti ilmestyessään huikean vastaanoton. Kriitikot kehuivat albumia maasta taivaaseen ja myös suuri yleisö löysi albumin. Heinäkuussa 1979 So mean nousi albumilistan sijalle 12. Elokuussa sijoitus kohosi jo yhdeksänneksi ja syyskuussa se saavutti korkeimman sijoituksensa albumilistan seitsemäntenä. Albumilistalla So mean viihtyi kaikkiaan yli puoli vuotta. So mean myi kultalevyyn oikeuttavat 25 000 äänitettä, joten se oli kaupallisesti menestynein vuonna 1979 ilmestynyt suomalainen rock-älppäri. Kojoa pidettiin suomirockin lupaavimpana tulokkaana ja hänen uskottiin tuovan suomalaiseen rock-musiikkiin kauan kaivattua kansainvälisyyttä. Hetken aikaa Kojo oli suomalaisen rockin kiistaton kuningas. Kuten hän lauloi Yellow moon -laulussaan: "That's the time and place I wanna be the best!"

1970- ja 80-lukujen vaihteessa Suomessa käytettiin vielä sellaista diskurssia ja sellaisia ilmaisuja, mitä ei enää nykyään pidettäisi lainkaan soveliaana. Kojon ääntä ja tapaa laulaa pidettiin ominaisena lähinnä tummaihoisille laulajille, ja sen vuoksi hänen yhteydessään käytettiin usein n-kirjaimella alkavaa sanaa. Tällaista tietynlaista rodullistamista oli havaittavissa myös oheisessa Veronica Hillside / Green dollar -singlen mainostekstissä. Omanlaisensa kunnianosoituksen Kojo sai jo vuonna 1980, kun hänet ja hänen laulutapansa mainittiin Mikko Alatalon hitiksi osoittautuneessa humoristisessa laulussa Kyllä sitä ny ollaan niin neekeriä, että. Laulu julkaistiin alun perin Alatalon hersyvällä livealbumilla Elävänä Pispalassa (ja vähän muuallakin) ja siitä tuli niin suosittu, että se päätyi jopa 80-luvun Finnhits 2 -kokoelmalle.

Kojon seuraavaa albumia odotetiin kuin kuuta nousevaa. Toinen albumi Lucky street ilmestyi kesäksi 1980 ja se nousi välittömästi albumilistan ykköseksi ja myi edeltäjänsä tavoin kultaa. Lucky streetillä jatkettiin hyvin pitkälti So meanin linjoilla. Albumi sisälsi Kojon ja Jim Pembroken kynäilemää rokkia, soulia ja reggaeta. Sovittajina toimivat jälleen Kassu Halonen ja solisti itse. Vaikka resepeti pysyi samanlaisena, Lucky street ei osoittautunut aivan samalla tavalla timanttiseksi kokonaisuudeksi kuin So mean. Lucky street sisältää useampia "laiskempia" vähemmän karismaattisia kappaleita. Esimerkiksi aloitusraita Workout ei tempaise samalla tavalla mukaansa kuin So mean, eikä Sunny southside Of New Mexico vedä vertoja debyyttialbumin reggaeraidoille. Albumin ehdottomia kohokohtia ovat huikea rokki De Soto Sweet, jossa uskomattoman hienon kitarasoolon soittaa itse Albert Järvinen, sekä brucespringsteenmäinen tarttuva rokki Runnin' out of time. Albumilta on jäänyt elämään myös kapakkalaulua muistuttava Françoise, jossa Kojo pääsee esittelemään ranskan kielen taitoaan. Veikkaan, että kovinkaan moni natiivi ranskankielinen ei hirveästi saisi sanoituksesta selvää... Lucky streetilla on esikoisalbumia enemmän balladeja, joissa Kojo pääsee revittelemään souläänellään. Harmi vain, että solisti on kiinnostavampi kuin esittämänsä kappaleet.

Kojo vieraili 1980-luvun alkuvuosina Pedro's heavy gentlemenin albumeilla, joissa hän pääsi myös esittelemään ranskantaitoaan. Vuonna 1980 yhtyeen esikoisalbumilla hän esitti laulun Eh 'tite fille. Seuraavana vuonna yhtyeen toisella albumilla Doing Kojo vetäisi laulun Fine, fine, fine. Vuonna 1982 Kojo lauloi yhtyeen albumilla Tango Moderato laulun Ne t'en vas pas, joka on ranskankielinen versio Toivo Kärjen tangosta Tule hiljaa.

Vuonna 1981 Kojo julkaisi kaksikin julkaisua. Hit Parade sisälsi sikermiä, joissa hän versioi soul-klassikoita. Varsinainen kolmas sooloalbumi Go all the way ilmestyi jälleen kesäksi. Tämä albumi ei menestynyt enää kahden ensimmäisen albumin tavoin, vaikka se debytoikin Suomen albumilistalla seitsemäntenä. Kojon albumeilla alkoi entistä enemmän ajan hengen mukaisesti kuulua syntetisaattoritaustoja.

Kojo oli noteerattu lahjakkaana tulkitsijana, joka pystyi tulkitsemaan vaivattomasti haastavampiakin lauluja. Sen vuoksi hänestä kaavailtiin joissain piireissä Suomeen tietynlaista yleislaulajaa, jonka kehtasi lähettää kansainvälisille estradeille. Kojo esiintyikin 1980-luvun alkuvuosina muun muassa Roskilden festivaaleilla, Koreassa World Song Festivalissa sekä Bulgariassa Kultaisen Orfeuksen laulukilpailuissa. Vuonna 1982 Suomen rock-piirit kokivat varmasti yhden elämänsä suurimmista hämmästyksistä, kun ilmoitettiin, että Kojo osallistuu Suomen euroviisukarsintoihin. Euroviisut eivät olleet ensimmäinen estradi, jonne rockin kuningas miellettiin, vaikka edellisenä vuonna karsintoihin oli osallistunut muun muassa Juice Leskinen ja Suomen viisuedustajaksi valittiin Jim Pembroken sävellys Reggae OK. Vuonna 1982 Yleisradio kutsui viisukarsintoihin etukäteen neljä esiintyjää: Kojo, Tapani Kansa, Ami Aspelund ja lauluyhtye Opus 5. Kaikki solistit tunnettiin lahjakkaina "yleislaulajina", joiden uskottiin selviävän musiikkityylistä kuin tyylistä. Kojo sai esitettäväkseen hovisäveltäjänsä Jim Pembroken sävelmän Nuku pommiin ja Jukka Siikavireen sävellyksen Video-Venus. Rockhenkinen asiantuntijaraati valitsi viisuedustajaksi Nuku pommiin, jonka yhteiskunnallinen ja pasifistinen sanoma sopi hyvin ajan henkeen. Suomen kansa oli kuitenkin valinnasta vähintäänkin järkyttynyt, minkä seurauksena Yleisradion puhelinpäivystys tukkeutui. Kojo itsekin antoi lausuntoja, joiden mukaan hän ei itse ikinä valitsisi tällaista laulua omalle albumilleen, mutta Juice Leskisen sanoitus oli sellainen, jonka hän saattoi itsekin allekirjoittaa.

Bomb out -kokoelmaa yritettiin myydä
kansainvälisille markkinoille, mutta harvat
olivat kiinnostuneita nollan pisteen euro-
viisuilijasta.
Loppu on historiaa. Vaikka Kojo hoiti edustustehtävänsä sinänsä mallikkaasti, Suomi jäi Harrogaten Eurovision laulukilpailuissa kokonaan pisteittä. Kojon ura valui yhdessä yössä vessanpöntöstä alas. 25 000 suomalaista olivat saattaneet ostaa Kojon levyjä, mutta Euroviisuilla oli Suomessa sata kertaa enemmän katsojia. Monelle suomalaiselle Nuku pommiin oli ensimmäinen omakohtainen kokemus Kojosta. Suomalaiset suhtautuivat 1980-luvun alkuvuosina Eurovision laulukilpailuun vielä hyvin vakavasti, ja nollan pisteen tulos epäsovinnaisella kappaleella tulkittiin miltei maanpetokseksi. Mieleen on jäänyt myös Suomen Espanjan-suurlähettilään Joel Pekurin katkeransuloinen kirjoitus Helsingin Sanomien yleisönosastolla, jossa Pekuri julisti Kojon ja taustajoukkonsa olleen häpeäksi Suomelle. Kojosta tuli loppuelämäkseen "nolla-Kojo". Kojo on myöhempinä vuosina kertonut, kuinka tuntemattomat ohikulkijat Suomessa suhtautuivat häneen viisureissunsa jälkeen hyvinkin aggressiivisesti. Rock-piirit olivat jo hylänneet Kojon eroviisukarsintoihin osallistumisen myötä, vaikka nollan pisteen tulosta pyrittiinkin selittämään rock-uskottavuuden säilymisenä.

Vuonna 1983 Kojo levytti Lontoossa seuraavan albuminsa Time won't wait. Albumi sisältää muun muassa aivan huikean Bill Carsonin kanssa levytetyn menopalan Whatugonnado?, joka taitaa olla Suomen ensimmäinen hip hop -levytys. Tällä albumilla Kojo teki muutenkin paluun jälleen funkahtavampaan musiikkiin. Albumin soittajat olivat kotoisin Länsi-Intian saaristosta. Vaikka albumi sisälsikin lukuisia kiinnostavia lauluja, nolla-Kojo ei ollut enää Suomen musiikkimarkkinoilla kuuminta hottia. Albumi käväisi toukokuussa 1983 Suomen albumilistan sijalla 27.

Tämän albumin jälkeen Kojo vaihtoi esityskielensä suomeksi. Vuonna 1985 hän julkaisi Jim Pembroken kanssa albumin Bee tai pop, joka sisälsi suomenkielisiä sanoituksia Pembroken sävellyksiin. Vuonna 1986 julkaistiin albumi Rommia sateessa, jossa Kojo tulkitsi suomenkielisiä versioita Ruotsin Bob Dylaniksikin kutsutun Ulf Lundellin lauluista. Vuonna 1990 julkaistiin Kojon viimeinen Finnlevy-albumi Pyöri maa, pyöri kuu. Näinä aikoina hän teki paljon yhteistyötä Vesa Anttilan ja Jussi Liskin kanssa. Liski ja Kojo tuottivat yhdessä muun muassa Taneli Mäkelän ensimmäiset albumit 1980-luvun lopussa. Kojon suomenkieliset albumit eivät kuitenkaan menestyneet eivätkä nousseet listoille. Sittemmin Kojolla on ollut moninaisia musiikkiprojekteja muun muassa itärajan toisella puolella.

Kojon ensimmäiset albumit ovat kuitenkin jääneet elämään suomalaisen rockin historiaan. Vuonna 1990 So mean ja Lucky street julkaistiin samojen kansien alla 2 alkuperäistä -sarjassa. Kokoelmasarjan CD-painokset tuottivat usein ongelmia, sillä kaksi albumillista eivät aina mahtuneet yhdelle levylle, minkä vuoksi jotkut kappaleet jouduttiin karsimaan CD-painokselta. So mean on kokoelmalla kokonaisuudessaan, mutta Lucky streetiltä jätettiin pois kaksi levytystä: Snake eyes up ja albumin outrona toiminut Night cap.

Vuonna 2002 So mean -albumista julkaistiin remasteroitu CD-painos upeilla soundeilla. Albumin painosmäärä taisi kuitenkin olla melko pieni, sillä tästä CD-painoksesta on tullut jo pienoinen keräilyharvinaisus. Allekirjoittanutkin on etsinyt sitä jo vuosikausia kissojen ja koirien kanssa tuloksetta.

Warner Music Finland julkaisi vuonna 1998 Kojolta kokoelman 20 suosikkia -sarjassa, joka sisältää hänen Finnlevy-levytyksiään vuosilta 1979–1990 eli kaikkea mahdollista englanninkielisistä rockeista suomenkielisiin balladeihin. So mean -albumilta kyseille kokoelmalle on sisällytetty kaikki singlelohkaisut eli neljä raitaa: So mean, Good foot, Green dollar ja Veronica Hillside.

So mean -albumi on ollut vuonna 1979 upea kansainvälinen tuulahdus ja piristysruiske suomalaiseen rock-skeneen. Julkaisuvuotenaan suomirock eli murrosten aikaa. 1970-luvun viimeisinä vuosina Hurriganes oli menettänyt valta-asemansa ja nuoriso kuunteli rockabillya tai punkia. Vuosikymmenen vaihtuessa syntyi uusi aalto Hassisen koneineen. Kojon So mean -albumi ei edustanut näitä aikansa trendimusiikkityylejä, mutta se onnistui silti järisyttämään suomalaisen rockin mannerlaattoja. Olisikin suotavaa, että Kojo opittaisiin tuntemaan ennemmin tästä klassikkoalbumistaan kuin surullisenkuuluisasta euroviisustaan. So mean, Good foot ja Veronica Hillside ovat ainakin omissa listauksissani suomalaisen rockin ehdotonta parhaimmistoa.




Lähteet


Kirjallisuus:

Bruun Seppo, Lindfors Jukka, Luoto Santtu, Salo Markku (1998) Jee Jee Jee – Suomalaisen rockin historia. WSOY – Kirjapainoyksikkö, Porvoo.

Hakasalo Ilpo (1978) Kevyen musiikin katsaus 1977–1978. Teoksessa Mitä, missä, milloin 1979. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.

Murtomäki Asko (2007) Finland 12 points – Suomen Euroviisut. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki.

Rantanen Miska (2005) Love Records. Tarina. Taiteilijat. Tuotanto. Schildts Kustannus Oy, Espoo.

Verkkolähteet:

Nissilä Pekka: DigIt. Artikkelissa Fazer Finnlevy. Suomalaisen musiikin historia -palvelimessa.
http://www.suomalaisenmusiikinhistoria.fi/doc/fazer_finnlevy.pdf

Kokoelmalevyjen kansitekstit:

Aaltonen Honey. Albert Järvinen: Patchy Moss – 30 big ones (Siboney, 2000).

Doktár Maj-Lis. Kojo: 20 suosikkia – So mean (Warner, 1998).

Aiheesta muualla


Maailman paras levy: 58. Kojo: Lucky Street (1980): Suomalaisen juurimusiikin peruskivi.

YLE Elävä arkisto: Raspikurkkuinen Kojo oli omimmillaan rockissa ja bluesissa.


Listasijoitukset on tarkistettu Timo Pennasen sivustoilta Sisältää hitin – Suomen listalevyt sekä Suomen albumilistat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti