6. helmikuuta 2016

Voittiko oikea viisu? – Suomen euroviisukarsinnat 1980-luvulla

Vielä kolme viikkoa UMK 2016 -finaaliin, jossa valitaan Suomen 50. euroviisuedustaja. Juhlavuoden kunniaksi julkaisen kuusiosaisen kirjoitussarjan, jossa ruoditaan vuosikymmen kerrallaan Suomen euroviisukarsintojen historiaa.

Ilmaisen tässä kirjoitussarjassa häikäilemättömästi omia subjektiivisia mielipiteitäni jokaisen karsintavuoden tuloksesta. Kerron christerbjörkmanmaiseen tapaan näkemykseni siitä voittiko oikea vai väärä laulu. Mikäli karsintatulos ei herätä suuria tunnepurkauksia tai tuloksen tuomitseminen yksiselitteisen oikeaksi tai vääräksi on haastavaa, tyydyn toteamaan valinnan olevan "ihan ok". Mainittakoon, että pelkkä lopputulos kansainvälisessä loppukilpailussa ei määritä näkemystäni. Huonostikin Eurovision laulukilpailuissa menestynyt laulu voi olla silti oikea valinta, mikäli karsinnassa ei ollut tarjolla parempaakaan. Vastaavasti Euroviisuissa hyvinkin menestynyt esitys voi tuntua väärältä valinnalta, mikäli vaikuttaa, että karsinnassa olisi ollut tarjolla vielä päräyttävämpi tai kiinnostavampi vaihtoehto.

Edelliset tekstit:
Suomen euroviisukarsinnat 1960-luvulla
Suomen euroviisukarsinnat 1970-luvulla


Huom! Suomen 1980-luvun euroviisukarsinnat on katsottavissa Ylen Elävästä arkistosta. Vuoden 1982 lähetyksestä on jäänyt talteen vain lähetyksen alkuosa ja sekin heikkolaatuisena.

1980

Suomen edustaja: Vesa-Matti Loiri – Huilumies
Sijoitus Haagissa: 19. / 19, 6 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: alkukarsinta – asiantuntijaraati, finaali – alueraadit


1980-luvun ensimmäiset viisukarsinnat olivatkin melkoisia kulttuurisodan tantereita. Euroviisuihin suhtauduttiin tietynlaisissa kulttuuripiireissä äärimmäisen penseästi, minkä vuoksi Yleisradio alkoi peräänkuuluttaa kokeilevampaa linjaa. Sen seurauksena suuren yleisön ja musiikin asiantuntijoiden näkemykset hyvästä euroviisuedustajasta poikkesivat toisistaan huomattavasti.

Vuoden 1980 alkukarsinnan sato on karkeasti jaettavissa kahdenlaisiin esityksiin: oli Suomen kansan suosikkiartistien esittämiä kaupallisia iskelmiä sekä kokeilevia ja taiteellisempia sävellyksiä, joita esittivät muun muassa vasemmistolaisista taidepiireistä tunnetut taiteilijat. Asiantuntijat valitsivat finaaliin lauluja lähinnä jälkimmäisestä kategoriasta: jatkoon menivät muun muassa Sinikka Sokka, Liisa Tavi ja Eija Ahvo. Suomen kansan syvät rivit hätkähtivät jälleen: valittiinko jatkoonpääsijät jäsenkirjan perusteella? Karsiutuneiden joukossa oli mm. Paula Koivuniemi, Tapani Kansa, Kisu ja Pepe Willberg.

Finaalissa lopullisen viisuvalinnan suorittivat tavallisista musiikin kuluttajista koostuvat alueraadit. Nämä saivatkin ruodittavakseen poikkeuksellisen haastavan kuusikon. Eija Ahvon Lady Day (säv. Jukka Linkola), Liisa Tavin Nopea talven valo (säv. Pekka Tegelmann), Sinikka Sokan Eräs lapsi ei nuku (säv. Otto Donner) ja Irina Milanin Päättymätön laulu (säv. Olli Ahvenlahti) eivät vastanneet käsitystä perinteisestä eurovisiomusiikista. Niinpä karsinnan ennakkosuosikkeja olivat Vesa-Matti Loirin Huilumies (säv. Aarno Raninen) sekä Kirkan Karthago (säv. Antti Hyvärinen), joiden luonnehdittiin olevan karsinnan "normaalimmasta" päästä, tosin nekään eivät istuneet tyypillisen euroiskelmän muottiin. Ylipäätään suomalaiset olivat jo valmiiksi asennoituneet siten, että menestys Euroviisuissa tulee jäämään vaatimattomaksi, valitaan kuusikosta sitten kuka tahansa.

Vesa-Matti Loirin Huilumies jakaa vielä tänäkin päivänä mielipiteet voimakkaasti. Euroviisufanien enemmistö suhtautuu viisuun kielteisesti, kun taas esimerkiksi monet ammattimuusikot pitävät sävellystä yhtenä Suomen parhaimmista viisuedustajista. Onhan Aarno Ranisen jatsahtavassa sävellyksessä jipponsa ja Vexi Salmen tekstissä ihan ideaakin. Huilumiehen kohdalla merkittävin ongelma oli, ettei laulu avautunut kansainväliselle yleisölle – ainakaan siinä muodossa kuin se viisulavalla esitettiin. Eihän laulu nyt ollut vuoden 1980 Euroviisujen heikoin, mutta menestymättömyyttä ei voitane pitää yllätyksenä.

Jos arvioitavana olisi vain Suomen karsinnan finaalikuusikko, niin Huilumiestä voisi pitää ookoona valintana. Mutta kun tiedossa on alkukarsinnassa tippuneet viisi laulua, jotka asiantuntijaraati halusi silkassa elitistisyydessään pudottaa jo alkumetreillä, ei karsintatulosta voi pitää ihanteellisena. Paula Koivuniemen Romantiikkaa (säv. Markku Johansson) olisi kannattanut lähettää Euroviisuihin. Siinä oli kaikki eurohitin ainekset kasassa. Myös finaalikuusikosta veikkaisin, että afrikkalaistyyppinen Karthago olisi pärjännyt hieman paremmin, mutta oli Kirkan uran kannalta parempi, että hän päätyi viisuihin vasta myöhemmin laululla, jossa oli ainesta suureksi ikivihreäksi.

Vuosina 1978–80 Suomen euroviisuedustajan lisäksi samassa lähetyksessä valittiin myös edustaja Intervision laulukilpailuihin. Samana iltana, kun Huilumies valittiin Suomen euroviisuedustajaksi Haagiin, Marionin Hyvästi yö (säv. Esko Koivumies) valittiin interviisuedustajaksi Sopotiin. Euroviisuissa Suomi jäi viimeiseksi, kun taas Interviisuissa Marion saavutti pääpalkinnon. Koska suomalaiset olivat kuitenkin huomattavasti enemmän kiinnostuneita läntisistä Euroviisuista, esitettiin, että Hyvästi yö olisi kannattanut lähettää Euroviisuihin ja Vesku huiluineen itäblokin kilpailuihin. Ikuiseksi jossittelukysymykseksi jää, kuinka Hyvästi yö olisi pärjännyt Euroviisuissa. Veikkaisin kuitenkin, että huomattavasti paremmin kuin Huilumies. VÄÄRÄ LAULU VOITTI.

1981

Suomen edustaja: Riki Sorsa – Reggae OK
Sijoitus Dublinissa: 16. / 20, 27 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: alkukarsinta – yleisöäänestys, finaali – asiantuntijaraati


Vuonna 1981 kansa sai äänestää 15 laulun alkukarsinnasta kahdeksan jatkoon. Postikortteja lähetettiin lyhyestä yhden päivän äänestysajasta huolimatta huikeat 265 000, mikä oli melkoinen isku euroviisuvastaisille instituutioille. Vaikka eliitti yritti osoittaa Euroviisujen olevan kaikin puolin halveksittava kulttuurimuoto, kilpailun suosio kansan keskuudessa oli edelleen suurta. "Tuntuu kovasti olevan tärkeä kilpailu tämä Eurovision laulukilpailu", irvaili vähätellen karsinnan finaalilähetyksen juontanut Erkki Pohjanheimo. Finaaliin äänestettiin lähinnä nimekkäimmät esiintyjät, mutta olipa jatkoonpääsijöiden joukossa myös suurelle yleisölle tuossa vaiheessa vielä sangen tuntematon Riki Sorsa. Karsiutuneiden joukossa oli Leevi and the Leavings -yhtyeen Sinisilmä, mansikkasuu (säv. Gösta Sundqvist).

Vuoden 1981 viisukarsinnan finaalia on pidetty yhtenä kaikkien aikojen kovatasoisimpana. Moni laulu on jäänyt elämään ikivihreänä. Iltapäivälehtien suosikkikyselyitä johti ylivoimaisesti Frederikin Titanic (säv. Jori Sivonen), joka oli kuin ehta suomalainen vastine saksalaisen hittinikkari Ralph Siegelin menestysschlagereille. Huomiota herätti myös Markku Aron ja eksoottisen Nisa Sorayan Mun suothan tulla vierees sun (säv. Veikko Samuli), jonka tarttuvassa kertosäkeistössä nähtiin selvästi euroaineista. Vakavammista iskelmistä Taiskan Hiroshiman (säv. Raul Reiman) uskottiin iskevän kansainväliseen yleisöön. Iskelmämaailman ulkopuolisia esiintyjiä Riki Sorsan lisäksi edustivat Mikko Alatalo ja Juice Leskinen. Alatalo jatkoi Syksyn sävelessä hyväksi havaittua rikoo-linjaansa laululla Leuhkat eväät (säv. Mikko Alatalo & Harri Rinne). Juice Leskisen Ilomantsi taas on yksi kaikkien aikojen hykerryttävimpiä euroviisuparodioita. Kun Euroviisuissa on laulettu monista maailman kaupungeista (kuten edellisenä vuonna esim. Amsterdamista), niin pitäähän Ilomantsillakin olla oma viisunsa. Ilomantsissa vinoiltiin muun muassa kolmen minuutin aikarajoitukselle, ja Juice taisi tehdä koko laulun lähinnä siksi, että olisi halunnut kansainvälisen viisuorkesterin hokevan "mikä, mikä, mikä, mikä". Juicen osallistuminen viisukarsintoihin herätti melkoisen paljon huomiota ja hänen uskottiin mobilisoineen alkukarsinnan yleisöäänestyksessä monia "protestiäänestäjiä". Veikkaisin Juicen kuitenkin vedonneen lähinnä oman aikansa punavihreään kuplaan, minkä vuoksi on vaikea uskoa, että hän olisi todella sijoittunut yleisöäänestyksessä ykköseksi, kuten jotkut ovat esittäneet. Kolmen kärjessä Ilomantsi on toki saattanut ollakin. Juicen viisukarsintaosallistumista on analysoitu tarkemmin teoksessa Kun Suomi-rock puri ja löi: kapinarockin synty, nousu, vaino ja (t)uho (Konttinen, Starck, Valtonen 2015).

Finaalissa päätösvalta oli kuitenkin ulkoistettu musiikin asiantuntijoista koodulle rock-henkiselle raadille. Raadin äänestys oli silkka keskisormen näyttö kansan maulle ja perinteisille iskelmäsäveltäjille, jotka olivat lähteneet tosissaan säveltämään tyypillistä euroviisua. Raati jätti kansansuosikki Titanicin toiseksi viimeiseksi ja äänesti ylivoimaiseen voittoon Riki Sorsan Reggae OK:n (säv. Jim Pembroke). Melkein kaikki raatilaiset pitivät Riki Sorsan esitystä karsinnan parhaana, sentään kaksi oli äänestänyt sen vain toiseksi parhaaksi. Musiikin ammattilaisia ei tuntunut haittaavan, että finaalilähetyksessä Riki Sorsa alkoi laulaa väärästä kohdasta ja esitti laulunsa muutenkin laiskasti ja ponnettomasti. Pitihän sitä hyvälle kaverille, progemies Jim Pembrokelle antaa hyvät pisteet. Mikko Alatalo sijoittui toiseksi ja Juice Leskinen neljänneksi. Perinteisistä viisuehdokkaista vain Taiskan Hiroshima löi kiilaa rocktaustaisten miesten väliin sijoittumalla kolmanneksi. Ehkäpä laulun kantaaottava ja amerikkalaisvastaiseksi tulkittava sanoitus antoi anteeksi sävellyksen liian "iskelmällisyyden".

Suomen 80-luvun alun kolmesta kokeilevasta euroviisusta Reggae OK on siedettävin valinta. Reggae OK:n kohdalla pystyy jo hieman ymmärtämään Yleisradion missiota tuoda Euroviisuihin myös vaihtoehtoista musiikkia. Reggae OK menestyi tästä kolmikosta selvästi parhaiten: se keräsi viisuissa "peräti" 27 pistettä, siinä missä ne kaksi muuta saavuttivat yhteensä kuusi pistettä. Reggae OK sai monien maiden raadeilta pikkupisteitä, mistä voisi olla tulkittavissa, että se on vedonnut jonkinlaiseen kansanosaan, joka on yrittänyt palkita laulun korkeilla pisteillä. Suomen delegaatio kävi esiintymässä jopa vaihtoehtoviisuissa, joten viisuvastustajat ottivat Suomen esityksen omakseen.

Kaikesta huolimatta Reggae OK:n niin ylivoimainen voitto näin kovatasoisessa karsinnassa tuntuu melkoiselta oikeusmurhalta, etenkin kun ottaa huomioon, että raadin äänestyksessä oli selvästi kyse vain kannanotosta eikä esimerkiksi sävellysten kansainvälisen potentiaalisuuden arvioinnissa. Toiset säveltäjät ja esiintyjät, kuten Frederik, yrittivät tosissaan tehdä eurovisioviihdettä, jolla Suomi voisi menestyä, ja sitten nuiva raati vetää hetkessä heidän tavoitteensa vessanpöntöstä alas. Ja jos haluttiin protestoida, niin oltaisiin sitten protestoitu kunnolla ja lähetetty Juicen Ilomantsi viisuihin. VÄÄRÄ LAULU VOITTI.

1982

Suomen edustaja: Kojo – Nuku pommiin
Sijoitus Harrogatessa: 18. / 18, 0 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: asiantuntijaraati


Vuosina 1982–85 Suomen karsintoihin kutsuttiin etukäteen artisteja, joiden joukosta säveltäjien oli valittava esittäjä viisuehdokkaalleen. Vuoden 1982 tapauksessa jo etukäteen ihmetystä herätti Kojon osallistuminen. Miten englanninkielisen rockin lupaavimmalla suomalaisella tähtinimellä saattoi olla mitään tekemistä euroviisujen kanssa?

Jälleen kerran Suomen euroviisun valitsi rock-henkinen asiantuntijaraati, joka piti parhaana Kojon esitystä Nuku pommiin (säv. Jim Pembroke). Suomen kansan mitta tuli täyteen Yleisradion kokeilevaa viisulinjaa, ja puhelinpäivystys tukkeutui kansalaisten vihaisesta palautteesta. Tulos Euroviisuissa oli huonoin mahdollinen, minkä seurauksena Kojo sai kokea kansan keskuudessa kylmää kyytiä. Vuonna 1982 asenneilmasto ei ollut sellainen, että laajat kansankerrokset olisivat pitäneet Nuku pommiin -esitystä keskinsormen näyttönä sovinnaiselle laulukilpailulle, jossa menestyivät vanhanaikaiset ja tekopirteät iskelmät. Jos katsoo vuoden 1982 Eurovision laulukilpailun yleistasoa, niin voisi kuvitella, että joissain piireissä ajateltiin kilpailun tarvitsevan jonkinlaista "ravistelua". Mutta vuonna 1982 huonosti menestynyt edustaja koettiin häpeäksi kansakunnalle.

Karsinnassa olisi ollut tarjolla Ami Aspelundin lumoavan kaunis tunnelmapala Mitt äppelträd (säv. Veikko Samuli), joka kelpasi sekä suurelle yleisölle että musiikin ammattilaisille. Onhan se häpeällistä, ettei yksikään Veikko Samulin sävellys ole edustanut Suomea Euroviisuissa, vaikka kyseessä on yksi lahjakkaimpia iskelmäsäveltäjiämme. Karsinnassa kilpaili myös Tapani Kansan Paista päivä (säv. Toivo Kärki), joka tuomittiin vanhanaikaiseksi ja äänestettiin viimeiseksi, vaikka se on ainoa karsinnan ehdokkaista, joka on jäänyt elämään ikivihreänä. Eipä sekään olisi voinut pärjätä ainakaan huonommin kuin Nuku pommiin.

VÄÄRÄ LAULU VOITTI, mutta kieltämättä Suomen euroviisuhistoriasta puuttuisi jotain niin olennaista ilman tapausta Kojo ja Nuku pommiin.

1983

Suomen edustaja: Ami Aspelund – Fantasiaa
Sijoitus Münchenissä: 11. / 20, 41 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: yleisöäänestys


1980-luku oli huomattavasti edellistä vuosikymmentä epäpoliittisempi. Kun Euroviisut vain porskuttivat – tiettyjen piirien suuresta vastustuksesta huolimatta – ja kansa oli tyytymätön Suomen viisutarjontaan, päätti Yleisradio lopulta taipua vastaamaan kansan mielipiteisiin. Vuonna 1983 suomalaiset pääsivät ensimmäistä kertaa 11 vuoteen äänestämään mieleisensä viisuedustajan postikorttiäänestyksellä. Yhtä lailla vuoden 1983 karsintoihin kelpuutettiin taas vain perinteisempää iskelmämusiikkia. Taiteellisemmat kokeilut olivat taaksejäänyttä elämää. Itse asiassa karsinnan sääntöihin lisättiin Lex Pembroke, eli osallistuvien säveltäjien oli oltava syntyperäisiä Suomen kansalaisia.

Kutsuartistien aikakaudella Suomen viisukarsinnoissa kilpaili lukuisia eturivin tähtiä, mutta itse kilpailukappaleista harva on jäänyt elämään. Tämänkin vuoden karsinnassa yksi oli ylitse muiden, ja se voittikin postikorttiäänestyksen ylivoimaisesti. Ami Aspelundin Fantasiaa (säv. Kari Kuusamo) oli ajan hengessä oleva pop-iskelmä (joidenkin mielestä vähän liiankin, koska sitä syytettiin plagiaatiksi Kim Wilden Cambodia-hitistä), jossa riitti dramatiikkaa sekä vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Fantasiaa-viisun myötä Suomi osoitti taas pärjäävänsä viisuissa siinä missä muutkin maat. Ami Aspelund sai sitä paitsi yhtä monta pistettä kuin Italian Per Lucian esittänyt Riccardo Fogli, joka oli noussut suureksi tähdeksi hitillään Storie di tutti giorni. Oikeastaan molemmat olisivat saaneet sijoittua pari sijaa ylemmäs kärkikymmenikköön. OIKEA LAULU VOITTI.

1984

Suomen edustaja: Kirka – Hengaillaan
Sijoitus Luxemburgissa: 9. / 19, 46 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: yleisöäänestys


Suomalaiset ovat äänestäneet viisukarsinnoissa perinteisesti viisaasti. Tämänkin vuoden karsinnan sadosta kansa osasi poimia juuri ne kolme mielenkiintoisinta kolmen parhaan joukkoon. Kirkan Hengaillaan (säv. Jukka Siikavire) oli kuitenkin ylivoimainen ykkönen. Laulu nousi välittömästi Suomessa suureksi hitiksi ja siitähän on muodostunut vuosien saatossa yksi Suomen kaikkien aikojen suosituimpia euroviisuja.

Hengaillaan kuuluu niihin euroviisuihin, jotka jakaa mielipiteitä "tavisten" ja viisufanien välillä. Jos viisufanit saisivat päättää, he olisivat todennäköisimmin lähettäneet viisuihin jonkun muun mitalistin: joko Paula Koivuniemen Tuultako tavoitan (säv. Eeva Kiviharju) tai Anneli Saariston Sä liian paljon vaadit (säv. Eero Tiikasalo). Se nyt vain on niin, että jos vastakkain ovat tylsässä heteroavioliitossa elävä kolmen lapsen isä ja Suomen johtava homoikoni tai suuri diiva äärimmäisen dramaattisella taidepaukulla, niin viisufanit kallistuvat jälkimmäisiin vaihtoehtoihin. Itse kuitenkin olen "suuren enemmistön" kannalla. Hengaillaan on ollut yksi Suomen onnistuneimpia viisuvalintoja, mistä on osoituksena hyvä sijoitus. Suomen ensimmäinen sijoitus kärkikymmenikössä seitsemään vuoteen. Osasyy hyvään sijoitukseen saattoi johtua Jukka Kajavan ohjaamasta esityksestä. Tiedän, että nykypäivän valossa taustalaulajien koreografia saattaa vaikuttaa naurettavalta, mutta vuonna 1984 Suomella ylipäätään oli esitys viisulavalla. OIKEA LAULU VOITTI.

1985

Suomen edustaja: Sonja Lumme – Eläköön elämä
Sijoitus Göteborgissa: 9. / 19, 58 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: alueraadit


1980-luvun puoliväliin mennessä Euroviisuissa kuultava musiikki oli jo eristäytynyt omaksi saarekkeekseen, jolla ei ollut mitään tekemistä keskiverron eurooppalaisen musiikkimaun kanssa. Vuoden 1985 karsintatulos oli ihanteellisin mahdollinen, sillä alueraadit äänestivät karsinnan kaksi helmeä kärkikaksikkoon, ja vieläpä oikeaan järjestykseen. Eläköön elämä (säv. Petri Laaksonen) oli nappivalinta Euroviisuihin ja upeaääninen Sonja Lumme sille oikea tulkitsija, joka osasi myös panostaa esityksen dramaattisuuteen. Eläköön elämä on euroviisufaniklubin poikien jumaloima suomalainen viisuklassikko. Toiseksi sijoittunut Riki Sorsan Haaveissa vainko oot mun (säv. Kari Kuivalainen) nousi kotimaan listoilla paljon suuremmaksi hitiksi, mutta 80-luvun puolivälin Euroviisuissa laululla tuskin olisi ollut mitään asiaa kärkikymmenikköön. Toinen sija karsinnoissa oli siis paras mahdollinen. Mainitsemisen arvoista on, että molempien kärkikaksikon laulujen säveltäjät olivat ensikertalaisia viisukuvioissa ja muutenkin melkoisen uusia nimiä Suomen musiikkikentällä. OIKEA LAULU VOITTI.

1986

Suomen edustaja: Kari Kuivalainen – Never the end
Sijoitus Bergenissä: 15. / 20, 22 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: asiantuntijaraati


Vuoteen 1986 mennessä suomalainen "yhtenäiskulttuuri" niin musiikkikentän kuin televisiotarjonnan suhteen taisi olla jo visusti menneen talven lumia. Kuinka moni suomalainen mahtaa edes muistaa, että tällainenkin laulu on joskus edustanut Suomea viisuissa. Kari Kuivalainen oli edellisenä vuonna kokenut läpimurtonsa säveltäjänä, kun hänen kynäilemänsä Haaveissa vainko oot mun oli sijoittunut viisukarsinnoissa toiseksi ja noussut suureksi hitiksi. Niinpä Kuivalainen kutsuttiin myös vuonna 1986 yhdeksi viisukarsintojen kutsusäveltäjäksi. Tilaustyönä Euroviisuja varten syntyi laulu Päivä kahden ihmisen, jonka solistiksi Kuivalainen oli kaavaillut Kaija Koota. Kaijan kieltäydyttyä Kuivalainen päätti esittää laulun itse, vaikka ei ollut säveltänytkään sitä alun perin itseään varten. Ja kieltämättä Kari joutuu hieman "puskemaan" korkeissa kohdissa. Yksi Suomen viisuhistorian epätoivoisimpia laskelmointiyrityksiä oli tämän viisun "muuttaminen" kansainvälisemmäksi. Laulu päätettiin nimetä Euroviisuja varten muotoon Never the end, minkä seurauksena laulun otsikkosäkeessä laulettiin "päivän kahden ihmisen" sijaan "koskaan sano en the end". Kornia? Todellakin. Ja vaikka Suomen viisun virallinen nimi olikin Never the end niin monien muiden maiden viisuselostajat yrittivät kuitenkin siitä huolimatta tavata laulun alkuperäistä nimeä Päivä kahden ihmisen.

Olisiko Suomella ollut Bergenissä parempia mahdollisuuksia kuin sijoittua sijalle 15. Hyvin todennäköisesti olisi. Menestymismahdollisuuksia ajatellen pienin riski olisi ollut lähettää Kirkan ja Kim Lönnholmin duetto Aitoa taikaa (säv. Kassu Halonen & Kisu Jernström), jonka tuottamiseen oli osallistunut myös ABBAn taustavaikuttaja Rutger Gunnarsson. Mahtipontinen estradiviisu kuulostaa tuon ajan "suomi-iskelmäksi" todella kansainväliseltä. Miksei sitä nyt vaan voitu valita? Tarjolla olisi ollut myös Dannyn Ninja (säv. Veikko Samuli). Ninja on ihan ehtaa viisukitschiä ja campia tyylipuhtaimmillaan, mutta entäs sitten? Tuohon aikaan Euroviisuissa muut pohjoismaat pärjäsivät vastaavanlaisilla hömppäpläjäyksillä (esim. vuonna 1986 Ruotsi sijoittui viidenneksi ja Tanska kuudenneksi). Jos muutkin maat menestyivät viisuissa lähettämällä ehtaa hömppää, niin miksi Suomi ei voinut kilpailla samanlaisilla aseilla, vaan meidän piti lähettää jotain fiinimpää ja esiintyä kuin hautajaissaattueessa. Asiantuntijaraati jätti Ninjan toiseksi viimeiseksi, koska vakavastiotettavat muusikot olisivat menettäneet kaiken uskottavuutensa, mikäli olisivat omilla nimillään ja naamoillaan antaneet korkeat pisteet Dannylle, joka yritti tosissaan etsiä Suomelle menestysviisun reseptiä. Karsinnasta voisi nostaa esille myös kahden laulavan näyttelijän Irina Milanin ja Eija Ahvon teatraalinen Applause (säv. Esa Nieminen). Se olisi ainakin erottunut joukosta vuoden 1986 Euroviisujen kavalkadissa. VÄÄRÄ LAULU VOITTI.

1987

Suomen edustaja: Vicky Rosti – Sata salamaa
Sijoitus Brysselissä: 15. / 22, 32 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: yleisöäänestys


Kahden vuoden tauon jälkeen palattiin yleisöäänestykseen, ja jälleen kerran Suomen kansa osasi poimia jyvät akanoista. Alun perin huomiota herätti Johnny Lee Michaelsin Kesätuuli, jonka oli säveltänyt itse suuri nuorisoidoli Neumann. Kesätuuli on kieltämättä hieno sävellys, mutta pahoin pelkään, että se olisi ollut jo vähän liiankin sofistikoitunut tuon ajan Euroviisuihin. Laulu ei olisi välttämättä avautunut ensikuulemalta kansainväliselle yleisölle, joten se ei olisi saanut oikeutta Euroviisuissa, jossa tuohon aikaan pärjättiin melko heppoisilla renkutuksilla. Toinen sija karsinnassa taisi olla sille paras mahdollinen.

Vicky Rosti ei ollut vuonna 1987 millään tavalla kuuminta hottia. Hän oli ollut jo miltei seitsemän vuoden ajan kotiäitinä eikä ollut keikkaillut juuri lainkaan. Esiintyminen viisukarsinnassa merkitsi Vickylle eräänlaista comebackia pitkän tauon jälkeen. Suomen kansa kiinnitti kuitenkin huomiota euroviisumaiseen Sata salamaa -esitykseen (säv. Petri Laaksonen) ja piti sitä potentiaalisimpana viisuedustajana. Kassu Halonen vielä sovitti laululle modernimman ilmeen ja lopulta kaikki palaset tuntuivat loksahtaneen yhteen. Viisuesityksessäkin nähtiin hieno salamaefekti. Jopa BBC:n kyyninen ja sarkastinen viisuselostaja Terry Wogan äityi esityksen päätyttyä kehumaan sitä. Ja lopputulokseksi saatiin ällistyttävän huono 15. sija, vaikka kilpailun kokonaistaso oli luvalla sanoen todella heikko. On vaikea kuvitella, että yhtään minkäänlaisella musiikkimaulla tästä kavalkadista löytää 14 parempaa laulua tai esitystä. Suomea on kohdeltu Euroviisuissa vuosikymmenien ajan törkeästi, mutta Sata salamaa -laulun alhainen sijoitus on lähellä yhtä kaikkien aikojen oikeusmurhaa. Ehkä Sata salamaa oli edellä aikaansa? Lauluhan ei noussut vielä 1987 Suomessakaan juuri minkäänlaiseksi hitiksi, vaan on noussut vasta vuosien saatossa ikivihreäksi. Listaykköseksi Sata salamaa nousi lopulta syksyllä 2015 Antti Tuiskun version myötä. Sata salamaa on nykyään Suomen viisuklassikoista se kaikkein klassikoin, jota bailataan illasta toiseen yökerhoissa ja kotibileissä. Sata salamaa valitaan toistuvasti esimerkiksi iltapäivälehtien äänestyksissä parhaaksi euroviisuksemme.

OIKEA LAULU VOITTI. Pahoin kuitenkin pelkään, että menestymismielessä paras valinta olisi ollut kolmanneksi sijoittunut Paula Koivuniemen Musiikki on niinku se on (säv. Esa Nieminen). Eihän Musiikki on niinku se on ole millään lähestymistavalla parempi sävellys kuin Sata salamaa, mutta se edusti genreltään tekopirteää skandipoppia, jolla Tanska saavutti 80-luvulla toistuvasti korkeita sijoituksia (esimerkiksi Tanska sijoittui vuonna 1988 näin halpahintaisilla keinoilla peräti kolmanneksi). Kun vuonna 1987 Tanska piti vielä juuri sopivasti välivuotta tekopirteältä linjaltaan ja lähetti rauhallisemman laulun, Paula Koivuniemen kabaree-esityksellä olisi voinut olla sauma tehdä "tanskat". Mitä kertoo laulukilpailusta, että otaksuu Musiikki on niinku se on -kappaleen pärjäävän paremmin kuin Sata salamaa? Ei ainakaan hirveästi mitään positiivista...

1988

Suomen edustaja: Boulevard – Nauravat silmät muistetaan
Sijoitus Dublinissa: 20. / 21, 3 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: alueraadit


Vuoden 1988 viisukarsinta muistetaan käsittämättömän tasaisesta äänestyksestä. Kuuden alueraadin pisteet menivät ihan ristiin rastiin ja äänet hajautuivat kappaleiden kesken vähintäänkin kummallisesti. Lopulta voiton vei laulu, joka ei ollut yhdenkään alueraadin suosikki. Ravintola- ja revyyorkesterina mainetta niittänyt Boulevard voitti laululla Nauravat silmät muistetaan (säv. Pepe Willberg). Toiseksi yhden pisteen päähän jäi Helena Millerin Svart och vitt (säv. Veikko Samuli), joka oli ollut kahden raadin suosikki, mutta Kajaanin raati oli jättänyt sen kokonaan pisteittä. Kolmanneksi sijoittui viisukonkari Ami Aspelundin Amor amor (säv. Petri Laaksonen).

Pepe Willberg on muistellut, että ABBAn Waterloo toimi inspiraationa säveltää Nauravat silmät muistetaan, mutta Kassu Halosen sovituksen jälkeen lopputulos kuulosti erilaiselta kuin alun perin oli ollut tarkoitus. Euroviisuissa laulun loputkin menestymismahdollisuudet tuhottiin täysin amatöörimäisellä esillepanolla ja esityksellä, joka sisälsi käsittämätöntä koheltamista ja tyylitöntä hyppelemistä. Eihän Nauravat silmät muistetaan toki nyt ollut toiseksi huonoin sävellys (että kaiken maailman kreikat ja belgiat ja islannit ihan tosissaan keräsivät enemmän pisteitä...), mutta live-esityksen jälkeen menestymättömyyttä ei voine pitää yllätyksenä.

Jälleen kerran potentiaalisimmat viisuhelmet jäivät muille mitalisijoille. Kolmanneksi sijoittuneessa Amor amorissa olisi ollut sitä jotain. Petri Laaksonen oli jälleen osannut säveltää onnistuneen dramaattisen sävellyksen, joka noudatti taitavasti tuon ajan viisumenestyjien konventioita. Vuoden 1988 viisufinaalin draaman kaari olisi voinut muuttua hyvin toisenlaiseksi, sillä Amor amor olisi erottunut todella hyvin edukseen Suomen esiintymisnumerolla Dublinin kilpailukavalkadin kolmantena Islannin laimean pelleilynumeron ja Ruotsin balladin jälkeen. Show'han olisi voinut todella lähteä käyntiin Amor amorin mukaansatempaavan intron myötä. Jos Suomi ei halunnut lähettää uudelleen Ami Aspelundia tai jälleen Petri Laaksosen sävellystä, niin sitten olisi kannattanut lähettää Helena Millerin Svart och vitt. Jälleen hukattiin mahdollisuus lähettää hieno Veikko Samulin sävellys kansainvälisen yleisön kuultavaksi. Toki on todettava, että Ami Aspelund oli tuossa vaiheessa esiintyjänä selvästi kokeneempi ja varmempi kuin Helena Miller. VÄÄRÄ LAULU VOITTI.

1989

Suomen edustaja: Anneli Saaristo – La dolce vita
Sijoitus Lausannessa: 7. / 22, 76 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: asiantuntijaraati


Joskus asiantuntijaraaditkin ovat kuitenkin poikaa – varsinkin kun ne äänestävät musiikillisten ambitioiden perusteella eivätkä lähde tekemään kantaaottavia arvovalintoja. Anneli Saariston La dolce vita (säv. Matti Puurtinen) on yksi kaikkien aikojen onnistuneimpia viisuvalintojamme. Laulu on tehty selvästi kansainvälistä yleisöä ajatellen, ja siinä on ripaus oikeanlaista persoonallisuutta, minkä vuoksi se erottui tyypillisten viisujollotusten joukosta edukseen olematta kuitenkaan liian omaperäinen tai erikoinen. Rohkenisin melkein väittää, että yleisöäänestyksellä La dolce vita ei olisi voittanut karsintaa. Anneli Saaristo kilpaili toisellakin laululla Oi äiti maa (säv. Petri Laaksonen), joka olisi ollut kieltämättä tyylikäs valinta sekin, mutta vuoden 1989 Euroviisuissa kilpaili jo muutenkin paljon samanlaisia festivaaliballadeja, joten se ei olisi välttämättä erottunut massasta yhtä hyvin kuin La dolce vita.

Karsinnassa kilpaili yksi Suomen kaikkien aikojen menestyneimpiä viisukarsintahittejämme. Venäläistä romanssia muistuttanut Kim Lönnholmin Minä olen muistanut (säv. Edu Kettunen) sijoittui karsinnasta vasta seitsemänneksi, mutta myöhemmin keväällä 1989 laulu nousi valtavan suureksi hitiksi, minkä myötä Lönnholmin albumi myi yli 100 000 äänitettä. En kuitenkaan usko, että Minä olen muistanut olisi välttämättä voittanut karsintoja, vaikka käytössä olisi ollut yleisöäänestys, koska laulu nousi listoille vasta muutama kuukausi viisukarsintojen jälkeen. Suomen kansalla kesti hetkisen aikaa ennen kuin se "löysi" kappaleen.

Suomalaiset ovat usein liittäneet Euroviisuihin häpeän tunnetta. Hävettää olla suomalainen, kun meidän kansakuntaamme edustava euroviisuedustaja on niin huono. Anneli Saariston esitys Lausannen Euroviisuissa on kuitenkin osa sellaista euroviisuhistoriaamme, jota katsoessa tuntee suurta ylpeyttä ollessaan suomalainen. Ammattimuusikoiden työ palkittiin hienolla sijoituksella: suhteuttuna osallistujamäärään La dolce vita saavutti siihen mennessä Suomen parhaan sijoituksen. Se on edelleen parhaiten menestynyt suomenkielinen euroviisu. Tosin on todettava, että Annelin edelle sijoittuneissa kuudessa laulussa oli meidän edustajaamme heikompia sävellyksiä, kuten esimerkiksi kyseisen vuoden voittaja... OIKEA LAULU VOITTI.

Vuosikymmenen synteesi

1980-luku on ollut toistaiseksi ainoa vuosikymmen, jolloin Suomi on osallistunut jokaisena vuotena Eurovision laulukilpailuun. 80-luvun karsintasaldossa on puolet vihreää ja puolet punaista. Suomi sijoittui kolme kertaa kymmenen parhaan joukkoon, ja Ami Aspelundkin jäi juuri kärkikymmenikön ulkopuolelle sijalle 11. Mikäli Suomea oli edustanut huonommin menestyneiden viisujen tilalla Romantiikkaa, Titanic, Mitt äppelträd, Aitoa taikaa (tai Ninja) sekä Amor, amor, veikkaisin, että Suomi olisi voinut vakiinnuttaa itsensä keskitason viisumaaksi, joka olisi sijoittunut toistuvasti keskivaiheen sijoituksille. Viisuvoittoon tai ylipäätään kärkisijoituksille tuskin millään 80-luvun karsintatyrkyllä olisi ylletty, mutta olisimme toisenlaisilla valinnoilla todennäköisesti pärjänneet siinä missä muutkin. Huilumies, Reggae OK, Päivä kahden ihmisen ja Nauravat silmät muistetaan eivät varsinaisesti ole huonoja lauluja, mutta niiden ei olisi kuitenkaan pitänyt voittaa viisukarsintoja. Jokaisen kohdalla karsinnassa oli yksi tai useampi ehdokas, joka olisi mitä todennäköisimmin voinut sijoittua viisuissa paremmin. 1980-luvulla oltiin jo yleisesti hyväksytty ajatus, ettei Suomella ole Euroviisuissa asiaa kärkisijoituksille. Kun Sonja Lumme oli Eläköön elämällään sijoittunut yhdeksänneksi – vaikka vedonlyönnissä laululle oli väläytelty sijoitusta jopa viiden parhaan joukosta – kilpailut Yleisradiolle selostanut Kari Lumikero totesi lakonisesti, kuinka tämän paremmin Suomi ei tuppaa näissä kilpailuissa menestymään.

Vuosikymmenen kuriositeetti

Kuten on tullut todettua, 1980-luvun alkuvuosina Eurovision laulukilpailuihin suhtauduttiin monissa piireissä avoimen kriittisesti ja penseästi. Yleisradiossa oli voimissaan vielä 60- ja 70-luvuilta peräisin oleva mentaliteetti, jonka mukaan viihteen tuli mielellään edustaa edistyksellisiä ja tiedostavia arvoja. Tämän vuoksi Eurovision laulukilpailu, kaupallinen televisioitava iskelmäkonsertti, sopi äärimmäisen huonosti Yleisradion ihanteisiin. Oivaltavaa ajankuvaa tarjoaa vuoden 1981 euroviisukarsintojen finaalilähetys. Kilpailua juontanut Erkki Pohjanheimo esittää laulujen esittäjille kriittisiä kysymyksiä muun muassa artistin vastuusta iskelmälevyjen tuotantoketjussa. Frederikiltä hän kysyy Titanic-esityksen jälkeen, kuuluuko "yhteislavaliikunta" oikeanlaiseen euroviisuesitykseen. Juontaja tuo myös toistuvasti esille ajatuksen, kuinka Eurovision laulukilpailujen lopettamisesta on keskusteltu, koska kilpailu ei enää vastaa ohjelman "alkuperäisiä ihanteita". Artistien haastatteluista on jäänyt elämään muutamia unohtumattomia lausahduksia. Esimerkiksi kysyttäessä kuka on suunnitellut Frederikin taustalaulajien koreografian, Reetu vastaa huolettomasti, että koreografian on tehnyt "yks Maukka". Frederikin ironisista "raati tietää" -lausunnoista on pääteltävissä, että artisti on itsekin aavistanut, ettei tule saamaan asiantuntijoilta korkeita pisteitä. Juice Leskinen esiintyi viisukarsinnassa viimeisenä ja hän älykkäänä henkilönä oivalsi tilanteen huvittavuuden, joten hän veti oman haastattelunsa aivan läskiksi. Juuri jotain tuollaista muutoin niin jäykkä lähetys ehdottomasti kaipasi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti