18. elokuuta 2015

Jari Sillanpää, kuplat ja iskelmän arvostus

Milloin iskelmä lakkasi virallisesti olemasta noloa? Missä vaiheessa alkoi olla ihan ok, että Jari Sillanpää tai Katri Helena voivat vierailla nuorisomusiikin ykkösnimen konserteissa. Missä vaiheessa mummojen ja humppakansan suosikkipoika muuttui crossover-artistiksi, joka nauttii kaikenikäisten suosiota?

Jos olet kiinnostunut lukemaan vain Jari Sillanpäästä, scrollaa alas viimeiseen väliotsikkoon.

Tangokuningas vierailemassa eli feattaamassa nuorison ykkössuosikin
konsertissa vuonna 2013. Tämä ei olisi ollut vielä kymmenen vuotta sitten
mitenkään mahdollista.
Kun koko kevään ja kesän 2015 kansalaiskeskusteluissa on puhuttu kuplista, aloin pohdiskella millä tavalla "kupla-ajattelua" voitaisiin soveltaa myös musiikkityylien välisiin kiistoihin. Onhan kuitenkin täysin kiistaton tosiasia, että esimerkiksi urbaaneissa yhteisöissä musiikkia kulutetaan aivan eri tavalla kuin maaseudulla. Eri musiikkigenrejä arvostetaan ja arvotetaan eri tavoilla. Joissakin piireissä on synnytetty ihan tarkoituksella vastakkainasetteluja eri tyylien välille. Musiikillisten kuplien vastakkainasettelua yritettiin esimerkiksi ilmentää tässä Ilta-Sanomien hupaisassa jutussa, jossa asetettiin vastakkain Arttu Wiskarin tuotanto ja Flow-festivaalien tyypillinen musiikkitarjonta. Arttu Wiskarin katsotaan edustavan junttimusiikkia, siinä missä Flow-festivaalin kävijät edustavat taas katu-uskottavuutta. Toisaalta jotkut "kuplat" ovat myös kovaa vauhtia puhkeamassa. Esimerkiksi iskelmä, suomirock ja pop saavat yhä enemmän vaikutteita toisistaan, minkä myötä musiikkigenrejen rajat ovat entistä häilyvämpiä. Tyypillinen kaduntallaaja voi ilmoittaa suosikkiartisteikseen Jenni Vartiaisen ja Suvi Teräsniskan, joita voi kuunnella sulassa sovussa, vaikka "perinteisessä jaottelussa" Teräsniska luokiteltaisiin iskelmälaulajaksi, mitä taas Jenni Vartiainen ei missään nimessä olisi.

Iskelmämusiikin arvostus halveksunnasta hyväksyntään


Vaikka iskelmämusiikilla on ollut vankka jalansija suomalaisen kevyen musiikin kentässä, iskelmä on ollut hyvin pitkään altavastaajan roolissa. Kun suomalainen iskelmäkulttuuri alkoi sotien jälkeen vakiintua, se luokiteltiin välittömästi korkeakulttuurin vastakohdaksi. Korkeakulttuuri oli sivistävää ja sen ajateltiin edustavan arvoja, jotka olisivat kansakunnalle hyväksi. Kepeä ja pinnallinen iskelmämusiikki edusti kaikkea päinvastaista. Toki Olavi Virtaan suhtauduttiin hieman suopeammin kuin esimerkiksi rillumarei-kulttuuriin, mutta kovinkaan suurta arvostusta iskelmämusiikki ei missään vaiheessa missään piireissä nauttinut.

1960- ja 70-lukujen vaihteen tiedostavassa ilmapiirissä käytiin kiivaita keskusteluja musiikkityylien edustamista arvoista (ks. esim. keskustelu Sopukka-ohjelmasta vuodelta 1972 Ylen Elävästä arkistosta), minkä myötä iskelmämusiikin kaupallisuus ja sanoitusten "tyhjänpäiväisyys" herätti runsaasti kritiikkiä. Iskelmälaulajan tai -muusikon työ ei ollut arvohierarkiassa kovinkaan korkealla. Viihdetaiteilijoiden elämäkerroista on saatu lukea lukemattomia kertomuksia, kuinka esimerkiksi vanhemmat eivät suhtautuneet muusikon työhön todellisena ammattina. Muusikoiden oikeudet olivat mitä olivat: tanssilavoilla järjestelyt saattoivat olla täysin retuperällä ja esiintymispalkkioita jätettiin maksamatta. Vielä 1980- ja 90-luvun taitteessa esitettiin, että Ilkka Kanervan uskottavuutta poliitikkona nakersi hänen parisuhteensa iskelmälaulajattaren kanssa.

1980-luvulla luotiin merkittävä juopa suomirockin ja iskelmän välille. Suomirock edusti yleisesti positiivisina pidettyjä arvoja: se oli aitoa ja omaehtoista, sekä ennen kaikkea vastavoima laskelmoidulle iskelmälle, jota tehtiin vain rahasta. Niin lehtien levyarvosteluissa kuin esimerkiksi television Levyraati-ohjelmassa iskelmä lytättiin voimakkain sanankääntein – siinä taas missä suomirockia edustavat esiintyjät saivat osakseen suitsutusta. Rockväen halveksunta iskelmäkulttuuria kohtaan kanavoitui erityisesti Kake Randeliniin. Myös esimerkiksi Pave Maijasen katsottiin menettävän uskottavuuttaan, kun hänen musiikkinsa alkoi rock-väen mielestä muistuttaa liikaa iskelmää, vaikka esimerkiksi Lähtisitkö ja Jano ovat vielä melkoisen kaukana esimerkiksi sellaisten iskelmäartistien kuten Reijo Kallion tai Reijo Taipaleen tuotannosta...

Lukuisia suomalaisia menestysiskelmiä säveltänyt Jori Sivonen muisteli näitä aikoja Selvis-lehden haastattelussa vuonna 2005:
"Tuli Dingo. Tuli Rock-Radio, jossa sanottiin, että 'tämä on nyt sitä tyypillistä reimansivonen-musiikkia', jos nyt ylipäätään siellä mainittiin. Outi Popp kirjoitti Kake Randelinin levyarvion: 'Tiedoksi sille, joka tästä tykkää: tuotetta Kake Randelin on taas ilmestynyt levyllinen. Jos joku haluaa ostaa paskaa niin siitä vaan.'"
Suomirockia? No kunhan ei ole iskelmää.
1980-luvun vastakkainasettelu on jälkeen päin ajateltuna monella tavalla hyvin erikoinen. Ensinnäkin hämmästyttää, mikä tarve näin voimakkaalle vastakkainasettelulle ylipäätään oli. Eihän iskelmämusiikin menestys vienyt suomirockilta mitään pois. Toiseksi vastakkainasettelu synnytti rajoittavan dualistisen asetelman, jonka mukaan Suomessa ei 80-luvulla tehty muunlaista musiikkia kuin iskelmää tai suomirockia. Esimerkiksi Bogart Co. tuo mieleen lähinnä 80-luvun dancemusiikin, mutta se kaiketi luokiteltiin rock-yhtyeeksi, koska se ei edustanut vastenmielistä iskelmää. Myös Kaija Koo on 90-luvulla tehdyssä haastattelussa kironnut sitä, kuinka hänen 80-luvun musiikkinsa yritettiin väkisin lokeroida joko iskelmä- tai suomirock-muottiin. Kaija Koon kohdalla tätä ongelmaa on käsitelty tässä blogissa aikaisemminkin.

Joidenkin näkemysten mukaan suomirockin ja iskelmän välinen rajapinta alkoi häilyä jo 80-luvulla. Tätä näkökulmaa käsiteltiin muun muassa Pekka Laineen käsikirjoittaman Iskelmä-Suomi -dokumentin viimeisessä osassa Perutaan häät. Esa Nieminen totesi, että suomirock ja iskelmä alkoivat lähestyä toisiaan viimeistään Dingon myötä. Esimerkkinä dokumentissa käytettiin muun muassa Mamban hittiä Älä jätä minua vuodelta 1986. Mamba luokiteltiin tuohon aikaan varmasti ennemmin rock- kuin iskelmäesiintyjäksi, mutta Älä jätä minua sisälsi lähinnä iskelmällisiä aineksia. Vastaavasti suomirock vaikutti myös iskelmämusiikin tekstimaailmaan tuoden arkirealismia mukaan sanoituksiin. Havaittiin, että ehkä suomirock- ja iskelmälauluilla saattoikin olla paljon enemmän yhteistä kuin suuren vastakkainasettelun aikana oli suvaittu ajatella.

Turkka Mali on todennut sangen osuvasti iskelmän ja rockin rajapinnan häilyvyydestä:
 "Sanotaan, että Hector on rocktekstittäjä – mutta Hector tekee ihan samanlaisia tekstejä kuin minä tai Juice tehdään, tai Junnu Vainio. Kaikki, mitä esimerkiksi Kauko Röyhkä tekee, on myös iskelmää. Yleensähän tekstissä kuitenkin on kysymys tanssimisesta ja halutaan saada se nainen sänkyyn... Mutta jos lavalle tulee kolme epäsiistiä jätkää sähkökitaroiden kanssa, se on olevinaan rock-sanoitus." (Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 436)
Jos iskelmän ja suomirockin musiikilliset erot saattoivatkin kaventua 1980-luvun aikana, näkemykseni mukaan sillä ei ollut merkittävää vaikutusta iskelmämusiikin arvostukseen tai maineeseen. 80-luvun vastakkainasettelu aiheutti iskelmälle niin vahvan negatiivisen leiman, että sen hälvenemiseen kului vuosikymmeniä. Vaikka 1990-luvulla niin kutsuttu iskelmän kriisi oli päättynyt ja useat iskelmälaulajat menestyivät kaupallisesti erinomaisesti, iskelmä kuului edelleen ikään kuin omaan poteroonsa. Suosiostaan huolimatta iskelmän ei mielletty olevan katu-uskottavaa tai millään tavalla "trendikästä".

Joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla Suomessa havahduttiin, että täällähän on kymmeniä artisteja, jotka ovat tehneet pitkän uran iskelmämusiikin parissa. Pitkän linjan iskelmäartistien elämäntyö alkoi saada arvostusta ja tunnustusta. Iskelmälaulajia alettiin kutsua Linnan juhliin. Vuodesta 2001 lähtien on jaettu Iskelmä-Finlandia -palkintoa, jota on luonnehdittu iskelmämaailman oman hännän nostoksi, joka täyttää sen tyhjiön, että valtiovalta ei ollut aikaisemmin noteerannut iskelmää.

2010-luvun lähestyessä Suomessa on tapahtunut melkoinen musiikkityylien konvergenssi. Paula Koivuniemi avasi iskelmälaulajien tien rock-festivaaleille kesällä 2008. Häntä ovat seuranneet sittemmin Vesa-Matti Loiri, Kari Tapio ja Katri Helena. Iskelmälaulajan kohdalla on pidetty suurena saavutuksena, mikäli hän nauttii rockpiirien arvostusta. Tällainen ajattelutapa henkii kuitenkin vielä rockin ja iskelmän välistä vastakkainasettelua: ikään kuin iskelmälaulaja on altavastaaja, josta tulee jotain vasta siinä vaiheessa, kun hän saa rockväen hyväksynnän.

Näissä albumien kansissa poseeraa tulevia Iskelmä-
Finlandia -voittajia. Olisitteko uskoneet 80-luvulla?
Toiseen suuntaan konvergenssia edustaa muun muassa Iskelmä-radio, jonka soittolistoilla on kuultu jo pitkään Eppu Normaalia, Yötä tai Popedaa. Kaksi jälkimmäistä yhteyttä mielletään nykyään osaksi iskelmäperhettä, vaikka ne ovat 1980-luvulla kasvaneet nimenomaan osaksi arvostettua suomirock-genreä. Molempien yhtyeiden solistit ovat voittaneet Iskelmä-Finlandia -palkinnon. 2010-luvulla Iskelmä-radion tarjontaan on kelpuutettu muun muassa Jenni Vartiainen, Haloo Helsinki, Cheek ja Elastinen. Tietenkin täytyy muistaa, että kaupallisen SBS Discovery Median omistama radiokanava ei voi itse omia "iskelmä"-termin määrittelemistä itselleen vaikka radiokanavan nimi onkin Iskelmä. Mutta Iskelmä-radion musiikkivalikoima kuvastaa musiikkityylien sekoittumista. Pop-tähtien tai kaupallisten rap-artistien suuret hitit kelpaavat koko kansalle, myös väestölle, joka suhtautuu myötämielisesti iskelmään. Samat hitit soivat sekä nuoremman että varttuneemman kansanosan suosimilla radiokanavilla.

Myös 2010-luvun television musiikkiohjelmat edistävät musiikkityylien välistä vuoropuhelua. Vain elämää ja Tähdet tähdet -ohjelmissa ovat samanaikaisesti edustettuna eri musiikkityylien edustajat. Muistatteko, että esimerkiksi BumtsiBumissa olisi aikoinaan yhdessä jaksossa vieraillut samanaikaisesti neljä täysin erityyppistä ja eri-ikäistä esiintyjää. Toki BumtsiBumissa nähtiin myös esimerkiksi suomirock-artisteja, mutta silloin kyseessä oli useimmiten jonkin sortin suomirockiin erikoistunut jakso.

Iskelmälaulajat vyöryvät rock-festivaaleille. Pop-muusikot kynäilevät lauluja iskelmätähdille. Iskelmäsäveltäjien laulut päätyvät pop-artistien albumeille. Vanhan liiton suomirokkarit pokkaavat iskelmäpalkintoja. Elastinen esiintyy Iskelmä-gaalassa. Televisiossa pyörii Iskelmä-Suomi -dokumentteja ja Syksyn sävel retroja. Helsingin Sanomien nykyinen musiikkitoimittaja Mari Koppinen kirjoittaa iskelmälaulajista arvostavasti ilman minkäänlaista menneiden vuosikymmenien lehtikirjoituksille tyypillistä ironista tai väheksyvää asennetta. Nykyään Suomen kulttuuri-ilmapiiri on kääntynyt tilanteeseen, jossa iskelmä ei olekaan enää niin noloa ja halveksittavaa.

Yksi suurimpia nykyisen kehityksen sinetöiviä symbolisia arvoja ovat olleet Jari Sillanpään ja Katri Helenan vierailut Cheekin suurkonserteissa. Jari Sillanpää oli yksi kutsuvieraista, kun Cheek järjesti ensimmäiset suurkonserttinsa Helsingin jäähallissa syksyllä 2013. (Katso pätkä Jarin esiintymisestä YouTubesta) Katri Helenan tähtihetki taas koitti Cheekin Olympiastadionin konserteissa elokuussa 2014. Kaksi pitkän linjan iskelmälaulajaa esiintyivät suomalaisen nuorisoidolin konsertissa ilman minkäänlaista ironiaa tai humoristista aspektia. Edes pääosin nuorisosta koostuneen yleisön tunnelma ei latistunut millään tavalla, kun nämä iskelmäkonkarit valloittivat lavan. Päin vastoin, keikkataltioinnin perusteella kaksitoistakesäiset lauloivat sydämensä kyllyydestä Puhelinlangat laulaa Cheekin ja Katri Helenan tahdissa. Olen toki täysin tietoinen siitä, että Cheek artistina jakaa mielipiteet voimakkaasti ja häneen suhtaudutaan paikoitellen hyvinkin negatiivisesti. Jos kuitenkin unohdetaan omat subjektiiviset musiikkimieltymykset, niin ei voida kiistää, etteikö Cheek olisi vuosina 2013 ja 2014 ollut yksi Suomen suosituimpia, ellei peräti kaikkein suosituin, kevyen musiikin esittäjä. Olisiko ollut mitenkään mahdollista, että Jari Sillanpää tai Katri Helena olisivat vierailleet vuonna 1999 Bomfunk Mc'sin, vuonna 2001 The Rasmuksen tai vuonna 2002 Kwanin keikoilla ilman tilanteen muodostumista koomiseksi tai kummalliseksi? Ei, se ei olisi ollut mitenkään mahdollista.

Nyt kun olen käsitellyt iskelmän arvostuksen nousemista "teoreettisella" tasolla, ajattelin lopuksi vielä soveltaa tätä kaikkea pohtimalla, miten Jari Sillanpään artistiprofiili on muokkautunut kuluneen kehityksen myötä.

Jari Sillanpään artistiprofiilin kehitys


Jari Sillanpää nousi julkisuuteen Tangomarkkinoiden kautta. Vaikka Tangomarkkinat olikin 1990-luvulla yksi suomalaisen kevyen musiikin vuosittaisen tapahtumakalenterin kohokohtia, tapahtuman maine oli kaukana katu-uskottavasta. Tangomarkkinat edustivat humppakansaa, junttiutta, maalaisuutta ja vanhanaikaisuutta. 48-vuotias Kirka Babitzin luonnehti vuonna 1999 kuvaavasti ilmiötä:
"Tuntui että televisiokin olisi äkkiä oivaltanut, että ehkä tämä kansa ei olekaan pelkkää humppaa ja tangoa. On niin helppoa antaa ulospäin sellainen kuva, että Suomi on tangomarkkinat – ja paskat – täällä on kokonainen jo viisikymppiseksi varttunut sukupolvi, joka syntyi stadeissa ja rockiin ja pysyy siinä, eikä siitä koskaan tule humppakansaa, vaikka karvat lähtee ja klani kiiltää." (Babitzin, Kinnunen 1999, 274)
Vaikka Kirkan lausunnon tarkoituksena oli positioida häntä itseään suomalaisen kevyen musiikin kentälle, hän luo samalla – kenties hieman tahtomattaankin – vastakkainasettelua perinteisen tanssimusiikin ja rockin välille. Lausunnon sävy on sellainen, että rock edustaa arvoja, joita on pidetty perinteisesti positiivisina ja edistyksellisinä: rock edustaa nuorekkuutta ja kaupunkilaisuutta. Viisikymppinen voi osoittaa olevansa nuorekas, kun hän profiloituu rock-musiikin ystäväksi.

Iskelmää laulava tangokuningas edusti tämän vastakohtaa. Jari Sillanpäätä luonnehdittiin suuresta suosiostaan huolimatta junttikansan, humppakansan ja "mummojen" suosikkilaulajaksi, johon katu-uskottavampi väestönosa saattoi suhtautua hyvinkin negatiivisesti. Näkökulmaa on sivuttu Aino Suholan kirjoittamassa Sillanpää-henkilökuvassa Jaettu jano (2004). Teoksessa mainitaan muun muassa kuinka punk-veteraani Läjä Äijälältä (Terveet kädet) oli haastattelussa kysytty, minkälaista musiikkia hän valitsisi, mikäli autiolle saarelle pitäisi ottaa mahdollisimman kauheaa musiikkia mukaan. Äijälä valitsisi Jari Sillanpään levyn ja kuvaili artistia "kuvottavaksi". Jouni Hynynen oli taas luonnehtinut lehtihaastattelussa seuraavasti: "Ja kyllä se vaan, vittu, imartelee, kun on juuri pudottanut Sillanpään listoilta. Rähinärokki ei ole kuollut, vaan taistelee saatana." (Suhola 2004, 120). Hynysen lausunto edustaa jälleen näkemystä, jossa rockin menestys nähdään positiivisena ja iskelmän negatiivisena. Jari Sillanpään albumi Määränpää tuntematon ja Kotiteollisuuden Helvetistä itään ilmestyivät samalla viikolla syksyllä 2003. Kotiteollisuus debytoi Suomen listalla ykkösenä, Sillanpää kolmantena. Listasijoitus ilmentää rockin "voittoa" iskelmästä, ja se nähdään positiivisena merkkinä.

Tammikuussa 2004 Jari Sillanpää voitti Suomen euroviisukarsinnat laululla Takes 2 to tango. Suomen euroviisutohtori Mari Pajala on ansiokkaassa väitöskirjassaan tutkinut Sillanpään voiton aiheuttamia reaktioita. Siinä missä Pertti Kurikan Nimipäivät on ollut Suomen kaikkien aikojen katu-uskottavin – urbaanin yhteisön hyväksymä – euroviisuedustaja, Sillanpää edusti vuonna 2004 täydellistä vastakohtaa. Sillanpään viisuedustus poiki paljon kritiikkiä yleisöltä, joka ei kuulunut silloin Sillanpään kohderyhmään. Sillanpään edustuspaikan syyksi esitettiin "höpsähtäneitä kotirouvia ja muita naikkosia, jotka äänestivät Sillanpään voittoon". Kilpailun tuloksesta syytettiin "humppakansaa", "tuulipukukansaa" ja "junttikansaa". Nuorekas kansainvälisesti suuntautunut kaupunkilaisyhteisö ei olisi kelpuuttanut Jari Sillanpäätä edustajakseen, vaan tuloksen ratkaisivat "juntit". Sillanpään voitosta syytettiin "erityisesti keski-ikäisiä ja sitä vanhempia mummoja" sekä "kukkahattutätejä". Sillanpään esitystä kuvailtiin "yli 50-vuotiaita tanttoja kosiskelevaksi rallatukseksi". (Pajala 2006, 195–196) Nettikeskusteluissa luotiin asetelmaa pääkaupunkiseudun ja muun Suomen välille. Pajala on lainannut erästä kommenttia Ilta-Sanomien verkkosivuston Lukijan ääni -keskustelusta:
" 'Ja me suomalaisethan olemme juroja, jäyhiä tuulipukuja ja tennissukkia rakastavia ihmisiä emmekä siitä muuksi muutu. Niin tai voihan siellä Kehä III:n sisäpuolella luulla olevansa niin trendikäs ettei kehtaa edes tunnustaa olevansa suomalainen' ". (Siteeraus on lähteestä Pajala 2006, 197)
Kuulostaapa hyvin samanlaiselta kuin tämän vuoden kuplakeskustelut. Keskusteluissa tuotiin myös esille aspekti, kuinka tango on suomalainen ominaispiirre, joka ei missään nimessä kelpaisi vientituotteeksi kansainvälisille markkinoille. Tango suomalaisena ominaispiirteenä edustaa "impivaaralaisuutta" ja junttiutta, ei kansainvälisyyttä. Kommentit ovat tietysti huvittavia siinä mielessä, että Takes 2 to tango ei ollut tango, vaan pikemmin 70-luvun lopun diskohittiä muistuttava kappale. Joka tapauksessa Jari Sillanpään tangokuninkuus ja suosio vanhemman naisväestön keskuudessa nähtiin ikään kuin kansainvälisyyden vastakohtana. Tässä vaiheessa Jari Sillanpää iskelmägenren edustajana on saanut pysyä vielä tiukasti omassa iskelmäkuplassaan.

Paljon on ehtinyt tapahtua reilussa kymmenessä vuodessa. Jari Sillanpään artistiprofiili on nykyään aivan toisenlainen kuin se oli vielä vuonna 2004. Kuuntelijakunta on laajentunut nuorempiin sukupolviin. Jari Sillanpää ei ole enää vain junttikansan idoli vaan arvostettu crossover-artisti, joka esittää laaja-alaista estradiviihdettä. Muutos on tapahtunut samalla, kun iskelmän arvostus on noussut ja musiikkityylit ovat lähestyneet toisiaan.

Vaikka Jari Sillanpäätä pidetäänkin eräänlaisena kestosuosikkina, hänenkin urallaan on ollut havaittavissa selkeä suvantovaihe, joka näkemykseni mukaan sijoittuu vuosiin 2006–2011. Jari Sillanpään 10-vuotisjuhlakiertue vuonna 2005 sujui vielä onnellisten tähtien alla ja juhlan kunniaksi julkaistu kokoelmalevy myi kultaa. Seuraavan kuuden vuoden aikana Sillanpää julkaisi neljä albumia, joista yksikään ei myynyt edes kultalevyyn oikeuttavaa määrää. Vuonna 2009 Jari Sillanpää ei sijoittunut euroviisukarsinnoissa laululla Kirkas kipinä edes kolmen parhaan joukkoon, vaikka aikaisemmin hän oli aina suvereenesti voittanut kaikki mahdolliset yleisöäänestykset. Toki täytyy huomauttaa, että Jarin uralla ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut minkäänlaista syöksykierrettä. Esiintymisiä ja konserttikiertueita hitteineen ja huttuineen riitti koko ajan.

Vielä vuonna 1995 Jari Sillanpää esiintyi naapurinpoika-imagonsa kanssa
kiltisti Kansanhuvit-ohjelmassa. Vuonna 2014 Tähdet tähdet -ohjelmassa
meininki oli jo huomattavasti vapautuneempaa.
Television uudenlaiset musiikkiohjelmat ovat tarjonneet Sillanpäälle todellisen nosteen. Jari Sillanpään uuden suosion sytytyslanka alkoi palaa viimeistään silloin, kun hän syksyllä 2012 Vain elämää -ohjelmassa versioi Cheekin Liekeissä-kappaleen. Nuorison suosima kaupallinen rap-hitti vuodelta 2008 nousi Sillanpään version myötä koko kansan bailukappaleeksi. Liekeissä oli Jari Sillanpään suurin hitti sitten 90-luvun suuruuden päivien, mikä myi kultaa ja platinaa. Sillanpään versio Liekeissä-kappaleesta edustaa hyvin musiikkityylien konvergenssia. Ennen Liekeissä-versiota Jari Sillanpää oli julkaissut Esa Niemisen tuottaman albumin Millainen laulu jää (2011). Esa Nieminen on legendaarinen levytuottaja, jonka kädenjälki on kuulunut lukuisissa suomi-iskelmissä jo 1980-luvun alkuvuosina. Mutta samalla Nieminen edustaa kuitenkin perinteisyyttä, traditionaalisen ja sovinnaisen iskelmän kuvaa. Cheekin sanoittama Liekeissä edustaa uuden ajan tekstimaailmaa. Sillanpään versio edustaa musiikin nykyistä kuvaa: laulun tausta voi olla kaupallisessa rap- tai hip hop -musiikista, hieman sovellettuna se tepsii myös nykyajan iskelmäyleisöön paremmin kuin perinteisempi yllätyksetön iskelmämusiikki.

Jos Vain elämää nosti Cheekin täti-ihmisten suosioon, Jari Sillanpää on onnistunut laajentamaan omaa kuuntelijakuntaansa vastaavasti toiseen suuntaan. Jari Sillanpään osallistuminen Tähdet tähdet -ohjelmaan (2014) teki viimeistään koko kansalle selväksi, millainen showmies Sillanpää parhaimmillaan on. Vaikka kenellekään Sillanpään uraa pitkään seuranneelle ei tullut yllätyksenä, että hän osaa esittää tarpeeksi uskottavasti niin Gangnam stylea kuin Bohemian rhapsodya, Tähdet tähdet -ohjelmassa Sillanpään monipuolisuus sai valtakunnallisen yleisön. Myös Sillanpään perinteisen kohdeyleisön ulkopuoliselle väestölle selvisi, ettei Sillanpään artistiprofiili istu enää perinteisen iskelmätähden statukseen.

Paula Koivuniemen ura lähti aikoinaan vuonna 2006 melkoiseen nousuun, kun hän uudisti artistiprofiilinsa nuorekkaampaan suuntaan. Myös Jari Sillanpää on saanut samanlaisilla keinoilla vastaavanlaisen nosteen. Kun Liekeissä-versio menestyi niin paljon paremmin kuin aikaisemmat iskelmälevyt, Sillanpään jatkotuotantoa pyrittiin toteuttamaan samanlaisella modernimmalla linjalla. Muutos on selvästi kannattanut, sillä Sillanpään uusin albumi Rakkaudella merkitty mies (2014) on ollut myyntimenestys, joka on myynyt jo platinaa. Jo levyn esipuheessa Sillanpää myöntää, että uuden albumin tarkoituksena on kääntää uusi sivu uralla. Sillanpää on tehnyt albumin uudelle levy-yhtiölle uusien tuottajien kanssa.
"Lähdin avoimin mielin, mutta ehkä vähän ristiriitaisin tuntein tapaamiseen, enkä todellakaan tiennyt mitä minua odotti. Olinhan menossa tapaamaan levynteon merkeissä minulle täysin uusia kasvoja ja musiikin tekijöitä. Ehkä hekin olivat pikkaisen jännittyneitä kohtaamaan minua, heille täysin eri genreä edustavaa artistia. Heti palaverin alussa heitin toivomuksen ilmaan: Tehdään uudenlaista ja erikuuloista Siltsua!"
Jari Sillanpään uusi artistiprofiili edustaa erinomaisesti musiikkityylien konvergenssia. Uusimman levyn lauluntekijöiden joukossa on muusikoita, jotka eivät edusta millään muotoa iskelmän perinteistä kenttää. Lauluja Sillanpäälle ovat olleet kynäilemässä muun muassa Mariska, Kuningasidean Väinöväinö, rap-artisti Setä Tamuna tunnettu Mikko Tamminen sekä PMMP:n Paula Vesala, suomalainen katu-uskottavuuden multihuipentuma. Rap-tuottajia tekemässä lauluja tangokuninkaalle? Kymmenen vuotta sitten ajatus olisi ollut lähinnä utopistinen. Uuden levyn tekstimaailma muistuttaa enemmän nykyajan realistista pop-iskelmää kuin perinteistä ja sovinnaista iskelmämaailmaa, jossa puhtoinen naapurinpoika maalailee kaukaisia haavekuvia. Tekstit puhuttelevat nykyaikaista ihmistä ja ne kuulostavat paljon omakohtaisemmilta ja rehellisemmiltä kuin monet Jarin iskelmäsanoituksista. Jari Sillanpää on kertonut, että uudenlaisen artistiprofiilin laulujen sanoitusten suorasukaisuus herätti etukäteen myös ennakkoluuloja, mutta myyntimenestyksestä päätellen uudistuminen kannatti. Jari Sillanpään ja uuden sukupolven lauluntekijöiden yhteistyö on tuottanut hedelmää. Jos Cheek ja Elastinen soivat nykyään Iskelmä-radiossa, yhtä lailla Jari Sillanpään Malagaan on soinut radiokanavilla, jotka eivät olisi aikaisemmin voineet mitenkään soittaa Sillanpään musiikkia.

Menneinä vuosikymmeninä Jari Sillanpää ei olisi voinut laulaa samaa sukupuolta olevien vipinästä. Perinteisessä iskelmäkulttuurissa sellaisten sanoitusten julkaiseminen olisi tulkittu suureksi riskiksi, joka olisi voinut tuhota uran ja imagon. Nuoremman sukupolven lauluntekijät ovat kasvaneet erilaisessa ympäristössä. Siksi Mariskalle ei tuota minkäänlaisia ongelmia sanoittaa Jarille homoerotiikkaa tihkuvaa Tanssii kuin John Travolta -kappaletta. Uuden sukupolven tekijät eivät jää pohtimaan voiko Jarin levyllä laulaa "siltsubitchistä" ilman perinteisten ihailijoiden hätkähtämistä. Jari Sillanpää on levyttänyt vuosien saatossa monia erosta kertovia lauluja (esim. En se olla saa), mutta uuden levyn suurimmaksi hitiksi osoittautunut Sinä ansaitset kultaa lähestyy aihetta tavalla, joka puhuttelee ihmisiä 2010-luvulla. Paula Vesalan sanoittama kantaaottava Muuri tuo Jari Sillanpään musiikkiin sellaista syvällisyyttä, mikä on hyvin harvinaista iskelmälaulajalle. Laulu on kuin universaali manifesti ihmisoikeuksien puolesta, mikä esitetään väkevän ja mahtipontisen gay anthemin säestämänä. Muuri tuo Jari Sillanpään musiikin todella kauas hänen 90-luvun tuotannostaan. Muuria ei ole kynäilty siksi, että suomalaiset pääsisivät tanssimaan tanssilavalle kesäiltana. Muuri on tehty siksi, että ihmiset kuuntelisivat ja pysähtyisivät ajattelemaan.

Jari Sillanpään artistiprofiili on muuttunut kymmenessä vuodessa ratkaisevasti junttikansan suosikista kaikenikäisten suosikiksi. Iskelmäkupla on puhjennut ja nykyään hänen musiikkinsa ylittää rohkeasti perinteiset musiikkityylien rajat.

Kirjallisuuslähteet


Babitzin Kirill, Kinnunen Raila (1999) Enimmäkseen Kirkasta. WSOY – Kirjapainoyksikkö, Juva.

Bruun Seppo, Lindfors Jukka, Luoto Santtu, Salo Markku (1998) Jee Jee Jee – Suomalaisen rockin historia. WSOY – Kirjapainoyksikkö, Porvoo.

Pajala Mari (2006) Erot järjestykseen – Eurovision laulukilpailu, kansallisuus ja televisiohistoria. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja, Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.

Suhola Aino (2004) Jaettu jano – tänä iltana Jari Sillanpää. Kustannusyhtiö Otava, Helsinki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti